Wednesday, May 28, 2014

Helppo nainen, helppo elämä

"Olisipa kaikki yhtä helppoja kuin sinä!" - kommentti, jota tykkään kertoa ihmisille sopivan hetken tullen. Ja mihinkäs muuhunkaan kommentti liittyisi kuin silmänpohjakuvauksiin: hoitaja, joka ottaa kuvani, sanoi näin minulle, kun kävin kuvattavana pari vuotta sitten. Jäi mieleen ja hymyilyttämään, koska kommentti oli niin vilpitön, aito, ja silti ei sopinut tilanteeseen yhtään...

Aika mauton aloitus, sori. On vaan niin kiva tietää, että kaikkien silmänpohjakuvat eivät onnistu yhtä helposti: tipat silmiin, 10 min istuskelua, pimeään huoneeseen, pää telineeseen, kamera ottaa kuvat ja homma on siinä.

Siis kiva mulle. Ei kiva niille, joille tipat eivät tehoa kerralla, vaan niitä tiputellaan silmiin useampia kertoja (kirvelee muuten aika ikävästi!). Tai niille, joiden kuvat eivät onnistu ekalla räpsäyksellä, vaan silmä on liian kiinni tai pää heilahtelee tai... En edes tiedä, mikä kaikki voi mennä pieleen, mutta mä olenkin helppo nainen!

Enivei, diabeetikkona käyn säännöllisesti silmänpohjakuvauksissa. Lyhyesti sanottuna: kuvia otetaan, jotta pystytään ennakoimaan yksi diabeteksen lisäsairauksista: diabeettinen retinopatia. Aiemmin kuvia otettiin joka toinen vuosi, mutta koska lääkäri on bongannut kuvistani silmänpohjamuutoksia, käyn nykyään kerran vuoteen.

Mitä kuvauksessa tapahtuu?
Valmistautukaa hyvin tieteelliseen selitykseen.

Hoitaja tiputtaa molempiin silmiin tippoja, jotka saavat pupillit laajenemaan ja jotenkin lamauttavat silmän niin, että lähinäkökyky katoaa. Lähinäöllä tarkoitan siis sanotaanko 0-50 cm etäisyyttä silmistä. Kaikki sillä etäisyydellä oleva näkyy todella sumeana. Tarkkanäköiselle ja silmälasittomalle tosi outo tunne, kun ei voi tarkentaa katsettaan lähelle!

Noin kymmenen minuutin odottelun jälkeen hoitaja käy katsomassa silmät - jos pupillit ovat sopivan laajentuneet, voidaan kuvaukset aloittaa. Jos eivät ole, laitetaan lisää tippoja.

Kuvauksia varten huone pimennetään. Kuvattava laittaa päänsä alla olevan näköiseen pömpeliin ja tuijottaa vilkkuvaloa laitteen sisällä. Hoitaja räpsäisee kuvat molemmista silmistä kirkkaan salamavalon kanssa, jesjes! Kuvat tallennetaan koneelle ja lääkäri kertoo tulokset seuraavalla diabeteskontrollikerralla.

Silmänpohjakuvauslaite

Kuvausten jälkeen

Kuvauksen jälkeen silmä näyttää siltä kuin henkilö olisi aineissa. Pupilli on valtavan iso myös pimeässä ja silmät ovat niin valonarat, että niitä joutuu siristelemään työkseen - varsinkin aurinkoisella ilmalla. Kiitän vallitsevia sääolosuhteita siitä, että tänään pääsin kotiutumaan sateisessa ja synkässä säässä! Siltikin jouduin käyttämään aurinkolaseja häikäisyn estämiseksi.

Pupilli kuvauksen jälkeen - kuva otettu luonnonvalossa päivällä

Oma lähinäköni alkaa palautua noin tunti kuvauksen jälkeen. Pupillit sen sijaan eivät ole palautuneet vieläkään, kuvauksesta on nyt aikaa 5½ tuntia. Eiköhän ne tässä illan mittaan...

En mielelläni lähde ihmisten ilmoille kuvauspäivän iltana, koska valo ärsyttää silmiä niin pitkään. Vaikka toisaalta olisi siistiä lähteä esittelemään narkkarisilmiä ja leikkimään vihaista - kerrankin olisi edes fysiologisesti uskottava :P

Kuski vai ei?

Ohjelappusessa sanotaan, että silmätippojen käyttö saattaa vaikeuttaa autolla ajoa 2-3 tuntia kuvauksen jälkeen. Nuorempana en uskaltanut ajatellakaan, että ajaisin kuvauksista kotiin. Sain aina jonkun kuskiksi - jos en muuta niin bussikuskin. Tai saatoin kävellä kaupungille odottelemaan kyytiä.

Nykyään, vaikka olisi aurinkoistakin, saatan hyvinkin ajaa autolla kotiin. Syy 1) ei tarvitse kävellä kirkkaassa ilmassa vaan pääsee suljettuun koppiin istumaan. Syy 2) ei tarvitse odotella kuskia ja kärsiä valosta, vaan pääsee suoraan pimeään kämppään kulkematta valoruudun kautta.

On totta, että silmät ovat niin arat valolle, että niiden auki pitäminen on auringonpaisteessa tuskaa. Joudun siristämään niitä jo loisteputkivalonkin edessä! Mutta kun matkaa on vain pari kilsaa (jos sitäkään), sen kestää.

Syy siihen, että rohkaistuin ajamaan autolla kotiin kuvauksista oli vanhempi herra, jolle juttelin aikoinaan sairaalan käytävällä tippojen vaikutusta odotellessa. Hän sanoi ajavansa kuvausten jälkeen mökille parin tunnin matkan. Ja silloin oli aurinkoinen keli! Päätin, että jos hän kykenee siihen, ehkä itse kykenen ajamaan 5 km kotiin. Nykyään matka siis vielä lyhyempi.

Tai ehkä ajan itse, koska en halua vastaanottaa apua keltään. Haluan pärjätä yksin, koska sinkkuna on pakko. Noh, jätetään nämä itsesäälijutut toiseen postaukseen ;)

Wednesday, May 21, 2014

Kesä ja raatokärpäset

Kesähelteet ovat saapuneet Suomeen. Joka päivä tällä viikolla lämpötila on ollut yli 25, vähintään kämpän sisällä, jos ei muuten. Useimmat ihmiset ympärilläni nauttivat tästä, minä en. Niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin, helteillä kuolemanpelkoni tuppaa pahenemaan.

En ymmärrä etelään matkaajia. 25 asteen lämpötila alkaa olla sietokykyni rajoilla. Jo siksi, että kasvot alkavat punottaa, hiki virrata, olo on tukala ja yöunet jäävät huonolaatuisiksi. Mutta myös siksi, että verensokerilla on taipumus laskea lämpimässä.

Jälleen kerran - en tiedä, millainen olo helteillä olisi, jos minulla ei olisi diabetesta. Olen unohtanut, tykkäsinkö lapsena kuumasta ilmasta. Silloin toki taisin viettää suurimman osan kesästä järvessä läträten - nykyään ei maita uintikaan ennen kuin vedenlämpö on yli 21 :P

Enkä muista edes, että aiemmin olisi ollut juurikaan ongelmia verensokerin heittelyiden suhteen. Viime vuosina ongelmat ovat korostuneet varmaankin siksi, että pitkäaikaissokerini on hyvä - aiemmin se on ollut korkea, jolloin verensokerin laskuja ei ole niin äkisti huomannut.

Mutta viime kesä oli suoraan sanottuna aika helvettiä. Etenkin ne pari kertaa, kun pelkäsin kuolevani siihen, ettei verensokeri nousekaan.

Ensimmäiset pari kertaa kamppailin verensokerin kanssa juhannuksena. Lämpötila oli kai 28 nurkilla ja söimme iltaruokaa joskus kuuden jälkeen. Olin ottanut juuri toisen päiväannokseni Lantusta (pitkävaikutteista insuliinia) ja lisäksi ruualle Humalogia.

Puoli tuntia ruuan jälkeen verensokeri alkoi yhtäkkiä laskea. Söin vähän jotain ja olo alkoi mennä ohi, kunnes viiden minuutin päästä sokeri alkoi laskea taas. Sittenpä se ei meinannut noustakaan. Hikoilin kuumuutta ja hypoglykemiaa, silmissä alkoi sumeta ja funtsin, että ambulanssi ei korpeen niin nopeasti ehdi, että saa minut turvaan.

Vaan söin kuin söinkin sokerin korkeammalle ja olo parani. Mutta pelotti tämän jälkeen aika helvetisti. Ja nolotti. Ei ole kivaa täristä ja hikoilla, kun muut vierellä miettivät, selviääköhän tuo.

Sama toistui seuraavana päivänä, jälleen iltaruuan yhteydessä. Tässä vaiheessa ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi verensokeri yhtäkkiä alkaa laskea niin rajusti, eikä suostu nousemaan, vaikka tankkaa mitä. Aloin pelätä kaikenlaisen lääkkeen ottamista helteellä.

Vähensin ateriainsuliinia tämän jälkeen aina kuumalla ilmalla. Pidin aina mukana enemmän kuin tarpeeksi siripirejä ja muita hiilaripitoisia ruokia, koska pelotti, että sama tapahtuu taas, enkä osaa ennakoida tilannetta. Jonkun aikaa sain olla rauhassa.

Kunnes heinäkuussa menin juhlimaan parin kaverin kanssa synttäreitäni ravintolaan. Pistin illan pitkävaikutteisen insuliiniannoksen ja lähdin ravintolaan kävellen. Matkalla hypotuntemukset alkoivat. Laskeskelin, että edellisestä ateriainsuliinista on niin kauan aikaa, ettei sokeri voi laskea kovin äkkiä. Joten nappasin pari siripiriä ja jatkoin matkaa.

Ravintolassa kuitenkin olo paheni lähes yhtä huonoksi kuin kotona juhannuksena. On vain aivan eri asia hikoilla vesiputouksen lailla keskellä ravintolaa kuin kokea sama keskellä metsää. Hävetti aivan helvetisti - eipä silti, enemmän siinä tilanteessa pelotti oma henkikulta.

Ehdin syödä lähes kokonaan ravintola-annokseni ennen kuin olo helpotti. Ja kyseessä oli ranskalaiset + hamppari, ei mitään vähähiilarista ravintoa. Synttärien juhliminen loppui aika lyhyeen tämän jälkeen, oli pakko päästä kotiin suihkuun. Vaatteet ja tukka olivat litimärkiä hiestä.

Tavallaan onneksi tapahtui mitä tapahtui - nyt pystyin päättelemään varmuudella, ettei kyse voinut olla Humalogin voimistuneesta vaikutuksesta. Ongelman täytyi siis johtua Lantuksen liian nopeasta imeytymisestä.

Googlailin vähän ja asia varmistui, muillakin diabeetikoilla oli ollut samoja ongelmia. Tästä lähtien olen pelännyt siis vain Lantuksen pistämistä kuumalla ilmalla! Onneksi lääkitykseni on vaihdettu klo 8:sta ja klo 18:sta klo 8:aan ja klo 23:een. Ilman viileys on todennäköisempää näihin kellonaikoihin myös hellepäivinä.

Viimeisimmän episodin jälkeen olen saanut olla rauhassa pahemmilta hypoilta. Edelleen verensokerin lasku helteillä ärsyttää, aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja väsymystä, mutta haittavaikutukset ovat paljon lievemmät kuin viime kesänä.

Toivon siis, että tämäkin kesä tuo tullessaan vain kärpäset - ilman etuliitettä.