Tein töissä esityksen eräästä tietojärjestelmästä. Kuvasin sen tahtotilaa sanoilla "viehättävä" ja "helppo" - jotta käyttäjät viihtyvät softassa pitkiä aikoja, sen täytyy olla viehättävä ja erittäin helppokäyttöinen. Voisin sanoa samaa tahtotilastani tämän kesän suhteen: halusin viettää viehättävän ja helpon kesän, ainakin mitä tulee diabeteksen hoitoon.
En ole meteorologi, mutta uskaltaisin väittää (tilastojenkin valossa), että mennyt kesä oli helvetin paljon keskimääräistä lämpimämpi. Omalle lomalleni sattui turhan monta hellepäivää. Turhan monta siksi, että en viihdy kuumuudessa. Ennen kesää ja etenkin helteiden aikaan olin huolissani siitä, miten pärjään sokereiden kanssa. Kuten olen aiemmin kertonut, toissakesä ei mennyt ihan putkeen - pari kertaa verensokeri laski ja laski, eikä noussut millään, ja pelkäsin pyörtyväni siihen paikkaan.
Näin syyskuussa uskallan jo todeta, että intiaanikesä meni, mutta raatokärpäsiä ei tullut! Tämä hämmentää minua, koska lämmöt olivat vastaavia kuin viime kesän "ongelmatapauksissa", ja oletin sokereiden laskun liittyvän pelkästään lämpötilaan. Oletin, että yli 25 asteen lämpö ja Lantus eivät sovi yhteen. Tänä kesänä kämpässä oli kuitenkin yli 26 astetta useamman viikon ajan, mutta viime kesää vastaavia hypoja ei tullut.
Insinöörinä epäjohdonmukaisuudet ärsyttävät minua suuresti. En keksi muuta eroa näillä kahdella kesällä kuin niiden välissä tapahtuneen glukoosisensoroinnin. Sensorin tulosten perusteella lääkkeenottoaikaani siirrettiin: hypokesänä otin Lantuksen klo 18, tänä kesänä nukkumaanmennessä. Voin vain olettaa, että hypot karsiutuivat pelistä myöhäisemmän pistosajankohdan takia - lämpötilan ja yleisen aktiivisuuden yhteisvaikutus oli ehkä ratkaisevampaa kuin pelkkä ulkolämpötila: nukkumaanmennessä en riehu niin paljon kuin kuudelta illalla :)
Tosin: vaikka Lantus ei aiheuttanut hypoja, helle aiheutti joitakin, enkä muista aiemmin kokeneeni niin voimakkaita hypotuntemuksia. Eritoten mieleeni jäi Jyväskylässä kokemani - oltiin kavereiden kanssa kaupoilla ja kävellessä tuli huono olo. Yhtäkkiä tuntui, että mun sydän hyppää kurkkuun, hikoilutti ja tärisytti. Eka ajattelin hörppineeni liikaa kahvia aamiaisella (ts. kofeiiniöverit), mutta jalkojen heikotus sai epäilemään hypoa. Mittasin: sokeri oli alle neljän, joten lähdin lähimpään kauppaan ostamaan limsaa - saisinpa janon sammutettua samalla! Ärsytti kassajonossa aika lailla, kun a) jonotin, vaikka diabeteskorttia vilauttamalla olisin varmaan saanut etuilla ja b) edellä oleva täti vitkutteli, kun ei osannut päättää, minkä merkkisellä tupakalla keuhkonsa pilaisi! Ja päätyi hitto vie ottamaan koottavia, eikä kassatäti ollut varma, mistä eri osaset löytyy! No, onneksi sain limun, se auttoi ja olo meni ohi.
Nyttemmin hypot ovat rauhoittuneet, mutta toki niitä edelleen satunnaisesti on. Onneksi syksy on luonnostaan viehättävää ja helppoa aikaa: lämpötilojen laskiessa myös verensokereiden heilahtelut ovat paremmin ennustettavissa. Siksi olenkin ottanut projektiksi iltalenkkeilyn testaamisen - jos ei muuten ole hankala elämä, niin hankaloitetaan sitä tarkoituksella! Mutta siitä projektista lisää tuonnempana :)
Friday, September 5, 2014
Friday, June 6, 2014
Kun virta loppuu, pelko saa vallan
Tiedätte elokuvan "Mission: Impossible - Ghost Protocol". Tässäpä kuva "lempparikohtauksestani" leffassa: Tomppa Cruise meinaa tippua Burj Khalifan seinältä, kun kiipeilyhanskasta loppuu virta ja pito. Kuvan katsominenkin riittää siihen, että huimaa ja vatsan pohjassa tuntuu pahalta. Kyllä, minulla on paha korkean paikan kammo.
Kävin aikoinaan katsomassa kyseisen elokuvan teatterissa. Onneksi esitys ei ollut 3D:nä - en pystynyt katsomaan kohtausta edes lättä-screeniltä tärisemättä ja hikoilematta. Käteni olivat jääkylmät, mutta hikoilivat. Pelkäsin hemmetisti. Kesti jonkun aikaa palautua tunteesta.
Diabetes aiheuttaa myös pelkoa. Pelkoa siitä, että verensokeri laskee äkillisesti, eikä sitä pysty korjaamaan. Pelkoa siitä, että ei hoida itseään hyvin, ja sairastuu vakaviin lisäsairauksiin. Pelkoa siitä, että jää ulkopuoliseksi, koska tarvitsee säännöllisempää elämää kuin muut nuoret aikuiset.
Korkean paikan kammo ja diabeteksen aiheuttama pelko eroavat siinä, että diabetespeloista ei täysin pääse eroon koskaan. Korkean paikan kammossa pelko vaivaa vain korkeilla paikoilla (tai niitä katsoessa), ja sellaisia tilanteita pystyy halutessaan välttämään. D-pelko ei ehkä ole niin näkyvää, fyysistä ja intensiivistä kuin korkean paikan kammo, mutta siitä kärsii jatkuvasti. Hetkittäin sen voi unohtaa ja hetkittäin se kymmenkertaistuu. Eroon siitä ei pääse.
Pahin pelkoni on kokea niin paha hypoglykemia, etten pysty enää pitämään huolta itsestäni. Kuten kerroin toisessa postauksessani, se on pari kertaa tuntunut olevan todella lähellä. Tiedän, että on diabeetikkoja, jotka ovat kokeneet ko. tilanteen, jopa monta kertaa. Olen siis onnekkaiden joukossa. Lisäsairaudetkin pelottavat, mutta niihin onneksi saa hoitoa ja niiden pahenemista voi ehkäistä hyvällä hoitotasapainolla. Yksin asuvalle yölliset hypoglykemiat ovat paljon vakavampia juttuja - entä jos jonain yönä menetän tajuntani enkä enää herääkään?
Kehuskelematta totean olevani hyvä hallitsemaan mieltäni. Pystyn olemaan rauhallinen ja tekemään järkeviä päätöksiä hankalissakin tilanteissa. Jos joku on ilkeä minulle, pystyn siirtämään ärtymyksen tunteet sivuun ja käyttäytymään hallitusti toista kohtaan. Haluaisin myös todeta olevani diabetespelkojeni yläpuolella ja hallitsevani niitä, mutta niin ei ole.
Nimim. kämpässä 26 astetta lämmintä, tuuletin puhaltaa suoraan minua kohti ja alan olla kylmissäni. Mutta en sammuta tuuletinta ihan vielä. En halua ottaa riskiä, että Lantus imeytyy liian nopeasti näin kuumassa ja koen taas saman kauheuden, jonka koin viime kesänä. En halua kokea sitä enää ikinä.
 |
| http://www.imdb.com/media/rm3173233408/tt1229238?ref_=ttmi_mi_all_sf_10 |
Diabetes aiheuttaa myös pelkoa. Pelkoa siitä, että verensokeri laskee äkillisesti, eikä sitä pysty korjaamaan. Pelkoa siitä, että ei hoida itseään hyvin, ja sairastuu vakaviin lisäsairauksiin. Pelkoa siitä, että jää ulkopuoliseksi, koska tarvitsee säännöllisempää elämää kuin muut nuoret aikuiset.
Korkean paikan kammo ja diabeteksen aiheuttama pelko eroavat siinä, että diabetespeloista ei täysin pääse eroon koskaan. Korkean paikan kammossa pelko vaivaa vain korkeilla paikoilla (tai niitä katsoessa), ja sellaisia tilanteita pystyy halutessaan välttämään. D-pelko ei ehkä ole niin näkyvää, fyysistä ja intensiivistä kuin korkean paikan kammo, mutta siitä kärsii jatkuvasti. Hetkittäin sen voi unohtaa ja hetkittäin se kymmenkertaistuu. Eroon siitä ei pääse.
Pahin pelkoni on kokea niin paha hypoglykemia, etten pysty enää pitämään huolta itsestäni. Kuten kerroin toisessa postauksessani, se on pari kertaa tuntunut olevan todella lähellä. Tiedän, että on diabeetikkoja, jotka ovat kokeneet ko. tilanteen, jopa monta kertaa. Olen siis onnekkaiden joukossa. Lisäsairaudetkin pelottavat, mutta niihin onneksi saa hoitoa ja niiden pahenemista voi ehkäistä hyvällä hoitotasapainolla. Yksin asuvalle yölliset hypoglykemiat ovat paljon vakavampia juttuja - entä jos jonain yönä menetän tajuntani enkä enää herääkään?
Kehuskelematta totean olevani hyvä hallitsemaan mieltäni. Pystyn olemaan rauhallinen ja tekemään järkeviä päätöksiä hankalissakin tilanteissa. Jos joku on ilkeä minulle, pystyn siirtämään ärtymyksen tunteet sivuun ja käyttäytymään hallitusti toista kohtaan. Haluaisin myös todeta olevani diabetespelkojeni yläpuolella ja hallitsevani niitä, mutta niin ei ole.
Nimim. kämpässä 26 astetta lämmintä, tuuletin puhaltaa suoraan minua kohti ja alan olla kylmissäni. Mutta en sammuta tuuletinta ihan vielä. En halua ottaa riskiä, että Lantus imeytyy liian nopeasti näin kuumassa ja koen taas saman kauheuden, jonka koin viime kesänä. En halua kokea sitä enää ikinä.
Wednesday, May 28, 2014
Helppo nainen, helppo elämä
"Olisipa kaikki yhtä helppoja kuin sinä!" - kommentti, jota tykkään kertoa ihmisille sopivan hetken tullen. Ja mihinkäs muuhunkaan kommentti liittyisi kuin silmänpohjakuvauksiin: hoitaja, joka ottaa kuvani, sanoi näin minulle, kun kävin kuvattavana pari vuotta sitten. Jäi mieleen ja hymyilyttämään, koska kommentti oli niin vilpitön, aito, ja silti ei sopinut tilanteeseen yhtään...
Aika mauton aloitus, sori. On vaan niin kiva tietää, että kaikkien silmänpohjakuvat eivät onnistu yhtä helposti: tipat silmiin, 10 min istuskelua, pimeään huoneeseen, pää telineeseen, kamera ottaa kuvat ja homma on siinä.
Siis kiva mulle. Ei kiva niille, joille tipat eivät tehoa kerralla, vaan niitä tiputellaan silmiin useampia kertoja (kirvelee muuten aika ikävästi!). Tai niille, joiden kuvat eivät onnistu ekalla räpsäyksellä, vaan silmä on liian kiinni tai pää heilahtelee tai... En edes tiedä, mikä kaikki voi mennä pieleen, mutta mä olenkin helppo nainen!
Enivei, diabeetikkona käyn säännöllisesti silmänpohjakuvauksissa. Lyhyesti sanottuna: kuvia otetaan, jotta pystytään ennakoimaan yksi diabeteksen lisäsairauksista: diabeettinen retinopatia. Aiemmin kuvia otettiin joka toinen vuosi, mutta koska lääkäri on bongannut kuvistani silmänpohjamuutoksia, käyn nykyään kerran vuoteen.
Mitä kuvauksessa tapahtuu?
Valmistautukaa hyvin tieteelliseen selitykseen.
Hoitaja tiputtaa molempiin silmiin tippoja, jotka saavat pupillit laajenemaan ja jotenkin lamauttavat silmän niin, että lähinäkökyky katoaa. Lähinäöllä tarkoitan siis sanotaanko 0-50 cm etäisyyttä silmistä. Kaikki sillä etäisyydellä oleva näkyy todella sumeana. Tarkkanäköiselle ja silmälasittomalle tosi outo tunne, kun ei voi tarkentaa katsettaan lähelle!
Noin kymmenen minuutin odottelun jälkeen hoitaja käy katsomassa silmät - jos pupillit ovat sopivan laajentuneet, voidaan kuvaukset aloittaa. Jos eivät ole, laitetaan lisää tippoja.
Kuvauksia varten huone pimennetään. Kuvattava laittaa päänsä alla olevan näköiseen pömpeliin ja tuijottaa vilkkuvaloa laitteen sisällä. Hoitaja räpsäisee kuvat molemmista silmistä kirkkaan salamavalon kanssa, jesjes! Kuvat tallennetaan koneelle ja lääkäri kertoo tulokset seuraavalla diabeteskontrollikerralla.
Kuvausten jälkeen
Kuvauksen jälkeen silmä näyttää siltä kuin henkilö olisi aineissa. Pupilli on valtavan iso myös pimeässä ja silmät ovat niin valonarat, että niitä joutuu siristelemään työkseen - varsinkin aurinkoisella ilmalla. Kiitän vallitsevia sääolosuhteita siitä, että tänään pääsin kotiutumaan sateisessa ja synkässä säässä! Siltikin jouduin käyttämään aurinkolaseja häikäisyn estämiseksi.
Oma lähinäköni alkaa palautua noin tunti kuvauksen jälkeen. Pupillit sen sijaan eivät ole palautuneet vieläkään, kuvauksesta on nyt aikaa 5½ tuntia. Eiköhän ne tässä illan mittaan...
En mielelläni lähde ihmisten ilmoille kuvauspäivän iltana, koska valo ärsyttää silmiä niin pitkään. Vaikka toisaalta olisi siistiä lähteä esittelemään narkkarisilmiä ja leikkimään vihaista - kerrankin olisi edes fysiologisesti uskottava :P
Kuski vai ei?
Ohjelappusessa sanotaan, että silmätippojen käyttö saattaa vaikeuttaa autolla ajoa 2-3 tuntia kuvauksen jälkeen. Nuorempana en uskaltanut ajatellakaan, että ajaisin kuvauksista kotiin. Sain aina jonkun kuskiksi - jos en muuta niin bussikuskin. Tai saatoin kävellä kaupungille odottelemaan kyytiä.
Nykyään, vaikka olisi aurinkoistakin, saatan hyvinkin ajaa autolla kotiin. Syy 1) ei tarvitse kävellä kirkkaassa ilmassa vaan pääsee suljettuun koppiin istumaan. Syy 2) ei tarvitse odotella kuskia ja kärsiä valosta, vaan pääsee suoraan pimeään kämppään kulkematta valoruudun kautta.
On totta, että silmät ovat niin arat valolle, että niiden auki pitäminen on auringonpaisteessa tuskaa. Joudun siristämään niitä jo loisteputkivalonkin edessä! Mutta kun matkaa on vain pari kilsaa (jos sitäkään), sen kestää.
Syy siihen, että rohkaistuin ajamaan autolla kotiin kuvauksista oli vanhempi herra, jolle juttelin aikoinaan sairaalan käytävällä tippojen vaikutusta odotellessa. Hän sanoi ajavansa kuvausten jälkeen mökille parin tunnin matkan. Ja silloin oli aurinkoinen keli! Päätin, että jos hän kykenee siihen, ehkä itse kykenen ajamaan 5 km kotiin. Nykyään matka siis vielä lyhyempi.
Tai ehkä ajan itse, koska en halua vastaanottaa apua keltään. Haluan pärjätä yksin, koska sinkkuna on pakko. Noh, jätetään nämä itsesäälijutut toiseen postaukseen ;)
Aika mauton aloitus, sori. On vaan niin kiva tietää, että kaikkien silmänpohjakuvat eivät onnistu yhtä helposti: tipat silmiin, 10 min istuskelua, pimeään huoneeseen, pää telineeseen, kamera ottaa kuvat ja homma on siinä.
Siis kiva mulle. Ei kiva niille, joille tipat eivät tehoa kerralla, vaan niitä tiputellaan silmiin useampia kertoja (kirvelee muuten aika ikävästi!). Tai niille, joiden kuvat eivät onnistu ekalla räpsäyksellä, vaan silmä on liian kiinni tai pää heilahtelee tai... En edes tiedä, mikä kaikki voi mennä pieleen, mutta mä olenkin helppo nainen!
Enivei, diabeetikkona käyn säännöllisesti silmänpohjakuvauksissa. Lyhyesti sanottuna: kuvia otetaan, jotta pystytään ennakoimaan yksi diabeteksen lisäsairauksista: diabeettinen retinopatia. Aiemmin kuvia otettiin joka toinen vuosi, mutta koska lääkäri on bongannut kuvistani silmänpohjamuutoksia, käyn nykyään kerran vuoteen.
Mitä kuvauksessa tapahtuu?
Valmistautukaa hyvin tieteelliseen selitykseen.
Hoitaja tiputtaa molempiin silmiin tippoja, jotka saavat pupillit laajenemaan ja jotenkin lamauttavat silmän niin, että lähinäkökyky katoaa. Lähinäöllä tarkoitan siis sanotaanko 0-50 cm etäisyyttä silmistä. Kaikki sillä etäisyydellä oleva näkyy todella sumeana. Tarkkanäköiselle ja silmälasittomalle tosi outo tunne, kun ei voi tarkentaa katsettaan lähelle!
Noin kymmenen minuutin odottelun jälkeen hoitaja käy katsomassa silmät - jos pupillit ovat sopivan laajentuneet, voidaan kuvaukset aloittaa. Jos eivät ole, laitetaan lisää tippoja.
Kuvauksia varten huone pimennetään. Kuvattava laittaa päänsä alla olevan näköiseen pömpeliin ja tuijottaa vilkkuvaloa laitteen sisällä. Hoitaja räpsäisee kuvat molemmista silmistä kirkkaan salamavalon kanssa, jesjes! Kuvat tallennetaan koneelle ja lääkäri kertoo tulokset seuraavalla diabeteskontrollikerralla.
 |
| Silmänpohjakuvauslaite |
Kuvausten jälkeen
Kuvauksen jälkeen silmä näyttää siltä kuin henkilö olisi aineissa. Pupilli on valtavan iso myös pimeässä ja silmät ovat niin valonarat, että niitä joutuu siristelemään työkseen - varsinkin aurinkoisella ilmalla. Kiitän vallitsevia sääolosuhteita siitä, että tänään pääsin kotiutumaan sateisessa ja synkässä säässä! Siltikin jouduin käyttämään aurinkolaseja häikäisyn estämiseksi.
 |
| Pupilli kuvauksen jälkeen - kuva otettu luonnonvalossa päivällä |
Oma lähinäköni alkaa palautua noin tunti kuvauksen jälkeen. Pupillit sen sijaan eivät ole palautuneet vieläkään, kuvauksesta on nyt aikaa 5½ tuntia. Eiköhän ne tässä illan mittaan...
En mielelläni lähde ihmisten ilmoille kuvauspäivän iltana, koska valo ärsyttää silmiä niin pitkään. Vaikka toisaalta olisi siistiä lähteä esittelemään narkkarisilmiä ja leikkimään vihaista - kerrankin olisi edes fysiologisesti uskottava :P
Kuski vai ei?
Ohjelappusessa sanotaan, että silmätippojen käyttö saattaa vaikeuttaa autolla ajoa 2-3 tuntia kuvauksen jälkeen. Nuorempana en uskaltanut ajatellakaan, että ajaisin kuvauksista kotiin. Sain aina jonkun kuskiksi - jos en muuta niin bussikuskin. Tai saatoin kävellä kaupungille odottelemaan kyytiä.
Nykyään, vaikka olisi aurinkoistakin, saatan hyvinkin ajaa autolla kotiin. Syy 1) ei tarvitse kävellä kirkkaassa ilmassa vaan pääsee suljettuun koppiin istumaan. Syy 2) ei tarvitse odotella kuskia ja kärsiä valosta, vaan pääsee suoraan pimeään kämppään kulkematta valoruudun kautta.
On totta, että silmät ovat niin arat valolle, että niiden auki pitäminen on auringonpaisteessa tuskaa. Joudun siristämään niitä jo loisteputkivalonkin edessä! Mutta kun matkaa on vain pari kilsaa (jos sitäkään), sen kestää.
Syy siihen, että rohkaistuin ajamaan autolla kotiin kuvauksista oli vanhempi herra, jolle juttelin aikoinaan sairaalan käytävällä tippojen vaikutusta odotellessa. Hän sanoi ajavansa kuvausten jälkeen mökille parin tunnin matkan. Ja silloin oli aurinkoinen keli! Päätin, että jos hän kykenee siihen, ehkä itse kykenen ajamaan 5 km kotiin. Nykyään matka siis vielä lyhyempi.
Tai ehkä ajan itse, koska en halua vastaanottaa apua keltään. Haluan pärjätä yksin, koska sinkkuna on pakko. Noh, jätetään nämä itsesäälijutut toiseen postaukseen ;)
Wednesday, May 21, 2014
Kesä ja raatokärpäset
Kesähelteet ovat saapuneet Suomeen. Joka päivä tällä viikolla lämpötila on ollut yli 25, vähintään kämpän sisällä, jos ei muuten. Useimmat ihmiset ympärilläni nauttivat tästä, minä en. Niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin, helteillä kuolemanpelkoni tuppaa pahenemaan.
En ymmärrä etelään matkaajia. 25 asteen lämpötila alkaa olla sietokykyni rajoilla. Jo siksi, että kasvot alkavat punottaa, hiki virrata, olo on tukala ja yöunet jäävät huonolaatuisiksi. Mutta myös siksi, että verensokerilla on taipumus laskea lämpimässä.
Jälleen kerran - en tiedä, millainen olo helteillä olisi, jos minulla ei olisi diabetesta. Olen unohtanut, tykkäsinkö lapsena kuumasta ilmasta. Silloin toki taisin viettää suurimman osan kesästä järvessä läträten - nykyään ei maita uintikaan ennen kuin vedenlämpö on yli 21 :P
Enkä muista edes, että aiemmin olisi ollut juurikaan ongelmia verensokerin heittelyiden suhteen. Viime vuosina ongelmat ovat korostuneet varmaankin siksi, että pitkäaikaissokerini on hyvä - aiemmin se on ollut korkea, jolloin verensokerin laskuja ei ole niin äkisti huomannut.
Mutta viime kesä oli suoraan sanottuna aika helvettiä. Etenkin ne pari kertaa, kun pelkäsin kuolevani siihen, ettei verensokeri nousekaan.
Ensimmäiset pari kertaa kamppailin verensokerin kanssa juhannuksena. Lämpötila oli kai 28 nurkilla ja söimme iltaruokaa joskus kuuden jälkeen. Olin ottanut juuri toisen päiväannokseni Lantusta (pitkävaikutteista insuliinia) ja lisäksi ruualle Humalogia.
Puoli tuntia ruuan jälkeen verensokeri alkoi yhtäkkiä laskea. Söin vähän jotain ja olo alkoi mennä ohi, kunnes viiden minuutin päästä sokeri alkoi laskea taas. Sittenpä se ei meinannut noustakaan. Hikoilin kuumuutta ja hypoglykemiaa, silmissä alkoi sumeta ja funtsin, että ambulanssi ei korpeen niin nopeasti ehdi, että saa minut turvaan.
Vaan söin kuin söinkin sokerin korkeammalle ja olo parani. Mutta pelotti tämän jälkeen aika helvetisti. Ja nolotti. Ei ole kivaa täristä ja hikoilla, kun muut vierellä miettivät, selviääköhän tuo.
Sama toistui seuraavana päivänä, jälleen iltaruuan yhteydessä. Tässä vaiheessa ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi verensokeri yhtäkkiä alkaa laskea niin rajusti, eikä suostu nousemaan, vaikka tankkaa mitä. Aloin pelätä kaikenlaisen lääkkeen ottamista helteellä.
Vähensin ateriainsuliinia tämän jälkeen aina kuumalla ilmalla. Pidin aina mukana enemmän kuin tarpeeksi siripirejä ja muita hiilaripitoisia ruokia, koska pelotti, että sama tapahtuu taas, enkä osaa ennakoida tilannetta. Jonkun aikaa sain olla rauhassa.
Kunnes heinäkuussa menin juhlimaan parin kaverin kanssa synttäreitäni ravintolaan. Pistin illan pitkävaikutteisen insuliiniannoksen ja lähdin ravintolaan kävellen. Matkalla hypotuntemukset alkoivat. Laskeskelin, että edellisestä ateriainsuliinista on niin kauan aikaa, ettei sokeri voi laskea kovin äkkiä. Joten nappasin pari siripiriä ja jatkoin matkaa.
Ravintolassa kuitenkin olo paheni lähes yhtä huonoksi kuin kotona juhannuksena. On vain aivan eri asia hikoilla vesiputouksen lailla keskellä ravintolaa kuin kokea sama keskellä metsää. Hävetti aivan helvetisti - eipä silti, enemmän siinä tilanteessa pelotti oma henkikulta.
Ehdin syödä lähes kokonaan ravintola-annokseni ennen kuin olo helpotti. Ja kyseessä oli ranskalaiset + hamppari, ei mitään vähähiilarista ravintoa. Synttärien juhliminen loppui aika lyhyeen tämän jälkeen, oli pakko päästä kotiin suihkuun. Vaatteet ja tukka olivat litimärkiä hiestä.
Tavallaan onneksi tapahtui mitä tapahtui - nyt pystyin päättelemään varmuudella, ettei kyse voinut olla Humalogin voimistuneesta vaikutuksesta. Ongelman täytyi siis johtua Lantuksen liian nopeasta imeytymisestä.
Googlailin vähän ja asia varmistui, muillakin diabeetikoilla oli ollut samoja ongelmia. Tästä lähtien olen pelännyt siis vain Lantuksen pistämistä kuumalla ilmalla! Onneksi lääkitykseni on vaihdettu klo 8:sta ja klo 18:sta klo 8:aan ja klo 23:een. Ilman viileys on todennäköisempää näihin kellonaikoihin myös hellepäivinä.
Viimeisimmän episodin jälkeen olen saanut olla rauhassa pahemmilta hypoilta. Edelleen verensokerin lasku helteillä ärsyttää, aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja väsymystä, mutta haittavaikutukset ovat paljon lievemmät kuin viime kesänä.
Toivon siis, että tämäkin kesä tuo tullessaan vain kärpäset - ilman etuliitettä.
En ymmärrä etelään matkaajia. 25 asteen lämpötila alkaa olla sietokykyni rajoilla. Jo siksi, että kasvot alkavat punottaa, hiki virrata, olo on tukala ja yöunet jäävät huonolaatuisiksi. Mutta myös siksi, että verensokerilla on taipumus laskea lämpimässä.
Jälleen kerran - en tiedä, millainen olo helteillä olisi, jos minulla ei olisi diabetesta. Olen unohtanut, tykkäsinkö lapsena kuumasta ilmasta. Silloin toki taisin viettää suurimman osan kesästä järvessä läträten - nykyään ei maita uintikaan ennen kuin vedenlämpö on yli 21 :P
Enkä muista edes, että aiemmin olisi ollut juurikaan ongelmia verensokerin heittelyiden suhteen. Viime vuosina ongelmat ovat korostuneet varmaankin siksi, että pitkäaikaissokerini on hyvä - aiemmin se on ollut korkea, jolloin verensokerin laskuja ei ole niin äkisti huomannut.
Mutta viime kesä oli suoraan sanottuna aika helvettiä. Etenkin ne pari kertaa, kun pelkäsin kuolevani siihen, ettei verensokeri nousekaan.
Ensimmäiset pari kertaa kamppailin verensokerin kanssa juhannuksena. Lämpötila oli kai 28 nurkilla ja söimme iltaruokaa joskus kuuden jälkeen. Olin ottanut juuri toisen päiväannokseni Lantusta (pitkävaikutteista insuliinia) ja lisäksi ruualle Humalogia.
Puoli tuntia ruuan jälkeen verensokeri alkoi yhtäkkiä laskea. Söin vähän jotain ja olo alkoi mennä ohi, kunnes viiden minuutin päästä sokeri alkoi laskea taas. Sittenpä se ei meinannut noustakaan. Hikoilin kuumuutta ja hypoglykemiaa, silmissä alkoi sumeta ja funtsin, että ambulanssi ei korpeen niin nopeasti ehdi, että saa minut turvaan.
Vaan söin kuin söinkin sokerin korkeammalle ja olo parani. Mutta pelotti tämän jälkeen aika helvetisti. Ja nolotti. Ei ole kivaa täristä ja hikoilla, kun muut vierellä miettivät, selviääköhän tuo.
Sama toistui seuraavana päivänä, jälleen iltaruuan yhteydessä. Tässä vaiheessa ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi verensokeri yhtäkkiä alkaa laskea niin rajusti, eikä suostu nousemaan, vaikka tankkaa mitä. Aloin pelätä kaikenlaisen lääkkeen ottamista helteellä.
Vähensin ateriainsuliinia tämän jälkeen aina kuumalla ilmalla. Pidin aina mukana enemmän kuin tarpeeksi siripirejä ja muita hiilaripitoisia ruokia, koska pelotti, että sama tapahtuu taas, enkä osaa ennakoida tilannetta. Jonkun aikaa sain olla rauhassa.
Kunnes heinäkuussa menin juhlimaan parin kaverin kanssa synttäreitäni ravintolaan. Pistin illan pitkävaikutteisen insuliiniannoksen ja lähdin ravintolaan kävellen. Matkalla hypotuntemukset alkoivat. Laskeskelin, että edellisestä ateriainsuliinista on niin kauan aikaa, ettei sokeri voi laskea kovin äkkiä. Joten nappasin pari siripiriä ja jatkoin matkaa.
Ravintolassa kuitenkin olo paheni lähes yhtä huonoksi kuin kotona juhannuksena. On vain aivan eri asia hikoilla vesiputouksen lailla keskellä ravintolaa kuin kokea sama keskellä metsää. Hävetti aivan helvetisti - eipä silti, enemmän siinä tilanteessa pelotti oma henkikulta.
Ehdin syödä lähes kokonaan ravintola-annokseni ennen kuin olo helpotti. Ja kyseessä oli ranskalaiset + hamppari, ei mitään vähähiilarista ravintoa. Synttärien juhliminen loppui aika lyhyeen tämän jälkeen, oli pakko päästä kotiin suihkuun. Vaatteet ja tukka olivat litimärkiä hiestä.
Tavallaan onneksi tapahtui mitä tapahtui - nyt pystyin päättelemään varmuudella, ettei kyse voinut olla Humalogin voimistuneesta vaikutuksesta. Ongelman täytyi siis johtua Lantuksen liian nopeasta imeytymisestä.
Googlailin vähän ja asia varmistui, muillakin diabeetikoilla oli ollut samoja ongelmia. Tästä lähtien olen pelännyt siis vain Lantuksen pistämistä kuumalla ilmalla! Onneksi lääkitykseni on vaihdettu klo 8:sta ja klo 18:sta klo 8:aan ja klo 23:een. Ilman viileys on todennäköisempää näihin kellonaikoihin myös hellepäivinä.
Viimeisimmän episodin jälkeen olen saanut olla rauhassa pahemmilta hypoilta. Edelleen verensokerin lasku helteillä ärsyttää, aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja väsymystä, mutta haittavaikutukset ovat paljon lievemmät kuin viime kesänä.
Toivon siis, että tämäkin kesä tuo tullessaan vain kärpäset - ilman etuliitettä.
Tuesday, April 22, 2014
Hiekkatietä ja jäätelöä
Ihmiset, jotka tuntevat minut, tietävät minut positiiviseksi, hymyileväksi ja iloiseksi ihmiseksi. Harva asia, sana tai tapahtuma saa yleistä positiivisuuttani horjumaan. Pääsiäisenä näin kuitenkin kävi.
Olen ottanut tavaksi, että harrastan liikuntaa aikaisintaan kaksi tuntia edellisen ateriainsuliinin pistämisen jälkeen. Tämä siksi, että pystyn ennakoimaan verensokerini käyttäytymisen edes kohtuullisella tarkkuudella - voimakkain ateriainsuliinin vaikutus on tällöin jo mennyt ohi. Suurilta laskuilta ja vaaratilanteilta pitäisi siis välttyä. Mutta joskus, joko suunnitellusti tai suunnittelemattomasti, liikuntaa tulee harrastettua ennen kahden tunnin rajan ylittymistä.
Olin pääsiäisen vanhempieni luona. He asuvat sen verran kaukana sivistyksestä, että viikonloppuisin sanomalehdet jaetaan keskitetysti vähän matkan päähän kodistamme. Lauantaisin ja sunnuntaisin vanhemmillani on tapana lähteä aamupalan jälkeen "postilenkille", mikä tarkoittaa reilun puolen tunnin kävelyä postilaatikolle ja takaisin. Jos lähden mukaan, en yleensä syö aamiaista ennen lenkkiä, jotta vältyn ikävältä ololta lenkin aikana tai sen jälkeen. Mutta yleensä siis skippaan lenkit aineenvaihdunnallisiin syihin vedoten.
Nyt, koska oli niin mahtava ilma, teki mieli lähteä mukaan. Nälkä oli kuitenkin niin kova, etten malttanut jättää aamiaista syömättä. Jotta välttyisin hypoilta, ateriainsuliinia piti vähentää - mutta kuinka paljon? Jos vähennän liikaa, sokeri nousee liian korkealle, ja lenkki tuntuu tukalalta. Jos en vähennä tarpeeksi, sokeri laskee lenkin aikana liian alas.
Mutulla paras: otin Humalogia 10 yksikköä, kun normaalisti olisin pistänyt 14. Söin aamupalan ja lähdimme matkaan. Otin varmuuden vuoksi suklaata mukaan, jos hypot olisivat sattuneet iskemään.
Eivät iskeneet. Minua uuvutti koko matkan - ensin epäilin syyksi huonoa kuntoani ja liiallista vaatetusta. Mutta kun uupumus oli niin kokonaisvaltaista ja tuntui solutasolla asti (outo tunne, diabeetikot varmaan tunnistavat tämän!), tajusin, että olin vähentänyt lääkettä liikaa. Kun lenkki oli ohi, menin sisälle tankkaamaan vettä janooni ja odottelin olon parantumista sohvalla.
Mittasin sokerin, kun aamupalasta oli kulunut pari tuntia. Se oli 7,5. Olin kuin olinkin vähentänyt lääkettä sopivasti - liikunnan vaikutus vain tuli viiveellä mukaan kuvioihin. Vaan jos olisin ottanut lääkettä normaalisti (ts. liikaa), liikunta olisi takuulla laskenut sokerin jo lenkin aikana liian alas...
Seuraavana päivänä lähdimme ostoksille autolla, jälleen aamupalan jälkeen. Eka stoppi oli Ristiinassa: isukki lähti eri kauppaan kuin minä äitini kanssa - sovimme, että hän tulee hakemaan meitä, kun on saanut omat ostoksensa hoidettua, ja jatkamme sitten matkaa Mikkeliin. Ihme kyllä olimme aiemmin valmiita äipän kanssa, joten kävelimme isää vastaan n. 10 minuutin matkan. Ilma oli jälleen mitä mainioin!
Mikkelissä hetken shoppailtuamme huomasin, että jalat eivät enää jaksaneet kantaa niin hyvin kuin normaalisti. Söin vähän evästä vaatekaupoilla ja ajattelin, että olo menee ohi. Ei mennyt, joten söin vähän lisää. Ei mennyt sittenkään.
Vasta siinä vaiheessa tajusin, että pieni kävelylenkkimme oli saanut verensokerin laskemaan. En ollut ottanut kävelyä huomioon aamulääkkeessä, koska meidän piti olla kaupungissa shoppailemassa (ts. kävelemässä) vasta, kun voimakkain lääkkeen vaikutus on jo ohi!
Jalat jaksoivat kantaa vielä, kun jonotimme R-kioskilla minulle Pingviini-tuuttia (joka on muuten Suomen pakastetuin jäätelö!). Sen jälkeen oli päästävä istumaan.
Istuin penkillä keskellä kauppakeskusta ja söin jäätelöä. En ikinä tekisi niin normaalisti. Puiston penkillä voisin vielä istua irtojäätelön kanssa, mutta sisätiloissa en ikinä. Ehkä tästäkin syystä minuun iski henkinen väsymys. Sisäinen kapina, jota ärsytti koko tauti ja sen jatkuva hoitaminen.
Ärsytti, että keskittyminen shoppailureissulla menee siihen, että minä saan syötävää. Ärsytti, että joudun syömään glukoositabletteja keskellä vaatekauppaa. Ärsytti, että kaikki suunnittelematon toiminta johtaa aina ikävyyksiin. Ärsytti, että joka hemmetin hetki minun täytyy tarkkailla käyttäytymistäni ja oloani poikkeavuuksien varalta. Ärsytti, että vaikka verensokerini oli matala, en tohtinut etuilla ärrällä vanhaa miestä, joka osti iltalehden ja etsi kolikoita rahapussistaan miljoona vuotta.
Viiden minuutin ajan mieleni oli synkkä ja täynnä vihaa tätä saamarin tautia kohtaan. Jäätelön syötyäni mieleni kirkastui, aivoilla oli jälleen energiaa pitää minut virkeänä ja positiivisena, ja jaksoin taas nousta penkiltä tuhlaamaan rahaa! Ilmeisesti myös kehonkieleni piristyi, koska äitini huomasi minun olevan virkeämpi samalla hetkellä kuin huomasin sen itse. Tai ehkä se on äitien tehtävä... Huomasin myös ajattelevani "hei jee, sain tekosyyn ostaa jäätelöä!".
Joo, tiedän, viiden minuutin diabetes-burnout on ärsyttävän lyhyt. Eikö ookin ärsyttävää, kun joku jaksaa olla koko ajan positiivinen? Mutta trust me, elämä on paljon kivempaa niin!
Thursday, March 13, 2014
Tulkitseva lääkäri, rouva ja vihreä alue
Kävin tänään lääkärissä tutkimassa sensorituloksia. Koska väsyttää kovin, kerron lyhyesti.
Lääkäri ei ollut oma lääkärini, vaan vieraileva tähti. Olivat kuitenkin oman lääkärini kanssa tutkineet tuloksia ja pohtineet parannuksia hoitotasapainooni. "Hyvä" ajattelin, koska "ethän sinä edes tunne minua". Pahiten särähti korvaan, kun hän tutki edeltäviä saneluitani tietokoneelta ja sanoi minulla todetun vuosi sitten hyvin pienet, alkavat silmänpohjamuutokset. Joo, tiesin tämän kyllä, mutta olen allerginen sille sanalle.
No, enivei. Eilinen spekulointi sikseen: perusinsuliinia ei vähennetä (kuten eilen itse funtsin), vaan lisätään. Aamuyön nousut ovat johtuneet siitä, että pitkävaikutteisen insuliinin vaikutus ei ole riittävän pitkä, kun pistän sen klo 18 aikaan illalla. Otan iltalääkkeen entisen suuruisena, mutta ajankohtaa siirretään myöhemmäksi iltaan: tästä lähtien otan sen nukkumaanmennessä.
Alkuyön laskut taasen eivät johdu siitä, että perusinsuliinia olisi liikaa, vaan siitä, että korjaan verensokeriani liikaa ennen nukkumaanmenoa. Hölmö minä! Lisäksi aamupalan jälkeiset nousut ja sokerin pysyminen korkealla läpi päivän johtuvat perusinsuliinin puutteesta, ja joudun jatkuvasti ylimitoittamaan ateriainsuliinia korjatakseni tilanteen. Lisäsimme siis aamulääkkeen annostusta parilla yksiköllä.
Summa summarum: perusinsuliinin vähyys aamulla ja päivällä on johtanut siihen, että sokerit nousevat ja joudun korjaamaan tasapainoa jatkuvasti lyhytvaikutteisella insuliinilla. Kun perusinsumäärät on säädetty kohdalleen, korjausten tarve vähenee ja käyristä tutun sahausefektin pitäisi poistua. Mitenhän pääsen pahoista korjaustavoistani eroon? Ja ennen kaikkea: kuinka osaan jatkossa normaalimitoittaa ateriainsut? Aika näyttää!
Oudoista lyhenteistä ei otettu yhdessäkään selkoa, mutta todettiin, että lyhenteiden tulkinta on toisarvoista. Tärkeämpää oli tuijottaa käyriä ja ruokapäiväkirjaa, ja tehdä niiden pohjalta johtopäätöksiä. Vaan enpä tiedä, pedantti insinööri minussa saattaa tivata niitä vielä seuraavallakin lääkärikäynnillä... :)
Odotushuoneessa tutustuin mukavaan rouvaan, jolla myös oli sensorointituloksia kädessään. Hän totesi "pysyykö muka joku tuon vihreän alueen sisäpuolella?". Hyvä kysymys, ja vielä parempi tavoite! Sitä kohti!
Lääkäri ei ollut oma lääkärini, vaan vieraileva tähti. Olivat kuitenkin oman lääkärini kanssa tutkineet tuloksia ja pohtineet parannuksia hoitotasapainooni. "Hyvä" ajattelin, koska "ethän sinä edes tunne minua". Pahiten särähti korvaan, kun hän tutki edeltäviä saneluitani tietokoneelta ja sanoi minulla todetun vuosi sitten hyvin pienet, alkavat silmänpohjamuutokset. Joo, tiesin tämän kyllä, mutta olen allerginen sille sanalle.
No, enivei. Eilinen spekulointi sikseen: perusinsuliinia ei vähennetä (kuten eilen itse funtsin), vaan lisätään. Aamuyön nousut ovat johtuneet siitä, että pitkävaikutteisen insuliinin vaikutus ei ole riittävän pitkä, kun pistän sen klo 18 aikaan illalla. Otan iltalääkkeen entisen suuruisena, mutta ajankohtaa siirretään myöhemmäksi iltaan: tästä lähtien otan sen nukkumaanmennessä.
Alkuyön laskut taasen eivät johdu siitä, että perusinsuliinia olisi liikaa, vaan siitä, että korjaan verensokeriani liikaa ennen nukkumaanmenoa. Hölmö minä! Lisäksi aamupalan jälkeiset nousut ja sokerin pysyminen korkealla läpi päivän johtuvat perusinsuliinin puutteesta, ja joudun jatkuvasti ylimitoittamaan ateriainsuliinia korjatakseni tilanteen. Lisäsimme siis aamulääkkeen annostusta parilla yksiköllä.
Summa summarum: perusinsuliinin vähyys aamulla ja päivällä on johtanut siihen, että sokerit nousevat ja joudun korjaamaan tasapainoa jatkuvasti lyhytvaikutteisella insuliinilla. Kun perusinsumäärät on säädetty kohdalleen, korjausten tarve vähenee ja käyristä tutun sahausefektin pitäisi poistua. Mitenhän pääsen pahoista korjaustavoistani eroon? Ja ennen kaikkea: kuinka osaan jatkossa normaalimitoittaa ateriainsut? Aika näyttää!
Oudoista lyhenteistä ei otettu yhdessäkään selkoa, mutta todettiin, että lyhenteiden tulkinta on toisarvoista. Tärkeämpää oli tuijottaa käyriä ja ruokapäiväkirjaa, ja tehdä niiden pohjalta johtopäätöksiä. Vaan enpä tiedä, pedantti insinööri minussa saattaa tivata niitä vielä seuraavallakin lääkärikäynnillä... :)
Odotushuoneessa tutustuin mukavaan rouvaan, jolla myös oli sensorointituloksia kädessään. Hän totesi "pysyykö muka joku tuon vihreän alueen sisäpuolella?". Hyvä kysymys, ja vielä parempi tavoite! Sitä kohti!
Wednesday, March 12, 2014
Ulos ja tulos!
Voi morjes. Luulin saavani selvyyttä verensokerin vaihteluihin sensorin avulla, mutta nyt tän kaiken hallitseminen tuntuu olevan ihan tuurista kiinni. Vai sittenkin kuun asennosta?
Ennen kuin kerron tuloksista, haluan postata ällön kuvan. Aika moni säikähti kuvaa sensorista ennen asennusta, tässä vielä muistutuksena, miltä se näytti:
Seuraavasta kuvasta näkee, kuinka valtava muovikotelo oli verrattuna siihen, millainen tökki ihon alla oikeasti oli. En tiedä, erottaako kuvasta edes kunnolla, mutta liuska oli todella pieni. Kuten taisin jo mainita, niin n. sentin mittainen ja millin leveä :) Jos asennus oli kivuton, niin oli irrotuskin. Teippien irrottaminen tuntui ikävältä, mutta sensorin irtoamista en edes huomannut. Mullei taida pahemmin olla tuntoo käsivarressa!
Mutta sitten asiaan. Sensorin tietojen lisäksi DH siis latasi koneelle lainamittarilla sormenpäästä mitatut kalibrointitulokset. Kone piirsi hienot käyrät ja piirakkakuviot, jotka sain tänään hoitajalta mukaani. Huomenna menen vasta lääkärin kanssa näitä tulkitsemaan, mutta pitihän mun sekoittaa näillä jo etukäteen pääni.
Sivu 1: yhteenveto viikosta. Mitä tästä voimme pikaisella vilkaisulla päätellä? Sokeri laskee öisin, mutta aamusta lounaaseen sillä on tapana nousta liian korkeaksi. Iltapäivästä iltaan sama juttu. Katsomalla käyriä ja sensorin mittaamia korkeimpia ja matalimpia sokeriarvoja huomaa, että vaihtelua on aika paljon: ideaalitilanteessa käyrät pysyisivät vihreän alueen sisällä.
Eniten yllätti, että lähes joka päivä sokeri on käynyt alle 4:ssä - viikon aikana otetuista sormenpäämittauksista (39 kpl) vain kaksi oli alle neljän! Eli käytännössä tiesin kuudesta päivästä vain kahtena sokerin olleen liian matala. Yllätti myös, että sokerit sahaavat noin paljon. Kaikkia termejä en tältä sivulta ymmärrä, joten täytyy kysellä niitä lääkäriltä huomenna.
Sivu 2: arvot aterioittain. Jollain toisella kalibrointimittarilla olisi varmaan saanut merkattua myös ateria-arvot ylös, mutta nyt tämä sivu on aika turha - sensori ei tiennyt, milloin olen aterioinut, ja mittariin en sitä saanut merkattua.
Lähinnä tästä näkee alkuyön ja yöunen aikaiset arvot. Ilta-aika papereissa on klo 23-3 ja yöuni klo 3-6. Illalla 28 % arvoista oli yli ja 40 % alle tavoitteen. Yöunen aikaan 34 % arvoista oli yli tavoitteen ja 20 % sen alle. Eli kuten jo käyristäkin näkee, sokeri laskee aina alkuyöstä, loppuyöstä se alkaa nousta aamua kohti.
Sivu 3: yöajan sensoriarvot. Hälyttävintä tässä on, kuinka suuri osa käyristä on piirtynyt vihreän alueen alle, eli kuinka suuren osan ajasta verensokerini on liian alhainen öisin. Ja jotta tämä ei olisi vielä tarpeeksi paha, en ole herännyt matalan sokerin tuntemuksiin minään yönä!
Ilmeisesti suurin osa aamujen korkeista sokereista johtuu siitä, että sokeri laskee yöllä aivan liian alas ja elimistö alkaa korjata tilannetta. Pelottavaa. Mitä jos jonain yönä sokeri ei nousekaan ja mä vaan nukun?
Sivu 4: vuorokausiyhteenvedot keskiviikosta lauantaihin. Huomaa hyvin, kuinka persiilleen torstai on mennyt. Avauduinkin siitä tänne (http://elamaniarvot.blogspot.fi/2014/03/glukoosisensorilive-paiva-2.html) - laskin hiilarit ja insut liian tarkkaan, enkä luottanut omaan fiilikseen yhtään. Sen virheen korjaamisen jälkeen sokeri on pysynyt paljon tasaisempana.
Mietin myös aiemmassa blogimerkinnässä syytä keskiviikon ja torstain välisen yön hurjaan verensokerin nousuun. Veikkasin piikkiä hormonitasossa - ei pitäisi veikata, kun ei ole faktoja. Käyristä näkee, että sokeri on yksinkertaisesti käynyt niin alhaalla, että elimistö on alkanut sitä nostaa. Älyttömän hurja nousu silti.
Vielä oudompaa on se, että vaikka perjantai- ja lauantaiöinä sokeri on käynyt ihan yhtä alhaalla, sen jälkeiset nousut eivät ole niin rajuja kuin torstaiyönä. Liekö sittenkin jotain tekemistä hormonien kanssa? Katsotaan, mitä lääkäri on mieltä.
Huvittavinta ja pelottavinta on se, että koska en tiennyt sokerin laskevan liian alas yöllä, olisin kuvitellut, että perusinsuliinin annostusta pitää kasvattaa, jotta aamusokerit eivät olisi niin korkeita. Nyt näyttää siltä, että sitä on pikemminkin vähennettävä.
Sivu 5: vuorokausiyhteenvedot sunnuntaista tiistaihin. Näissä yösokerit ovat pysyneet suht kuosissa. Mielenkiintoisin käyristä on ehkä sunnuntai. Olen herännyt keskellä yötä korkean sokerin tuntemuksiin ja mitannut sokerin. Kuten näkyy, se sijoittuu vihreän alueen sisäpuolelle, eli sokeri oli ihan kunnossa. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että sokeri on kuin onkin alkanut nousta hetki ennen mittausta.
Toinen jänskä havainto oli, että olen sunnuntai-iltana autoa ajaessa (klo 20:30) ollut sitä mieltä, että verensokeri on laskussa. Söin varmuuden vuoksi 4 siripiriä mittaamatta sokeria, koska mieluummin ajan korkealla sokerilla kuin matalalla. Kotiin päästyäni olen mitannut sokerin, joka oli tavoitearvoja korkeampi. Mutta matalan sokerin tuntemukset ovat osuneet käyrällä pisteeseen, jossa sokeriarvo on ollut voimakkaasti laskusuuntainen! Ihan pieleen en siis arvoja tunne.
Eikä tässä vielä kaikki! Sitten kun raapustin käyrille myös ateriasisällöt, lääkemäärät ja muut havainnot, aloin ymmärtää asiaa paremmin. Lääke näyttäisi suurimman osan ajasta vaikuttavan niinkuin pitää, ja hiilaritkin olen suurimmaksi osaksi arvioinut mielestäni oikein. Mutta kaikkien "jauhoruokien" eli viljatuotteiden (leivät, pannukakku jne.) jälkeen insuliinin imeytymisessä näyttäisi olevan ongelmia. Sokeri pysyy tällöin pidempään (n. 2 h ruokailusta) tasaisen korkeana ja tipahtaa sen jälkeen hetkessä. Jos mittaa verensokerin 2 h ruokailun jälkeen ja ottaa korjaavaa lääkettä sen tuloksen perusteella, voi mennä aika ikävästi metsään.
Kuvittelin myös, että sokeripitoiset ruuat aiheuttaisivat ongelmia pikaisen imeytymisensä vuoksi. Mutta käyrien mukaan esimerkiksi jäätelön syöminen on ihan OK, eikä aiheuta piikkiä sokeriarvoissa. Hitto vie, vaihdan kaikki jauhopullat karkkiin tästä lähtien! Suklaa, you're mine!
Hienoista analyyseistäni huolimatta tuloksia pitää tutkia lääkärin kanssa tarkemmin. Suurin huolenaiheeni ennen sensorointia oli iltasokereiden heittely, mutta nyt olen todella huolissani yösokruista. Joskus totuin siihen, että voin nukahtaa vitosen sokerilla ja herätä nelosella. Nyt näyttää olevan turhaa kuvitelmaa moinen. Ja hitto vie, jos pitää vastedes käydä nukkumaan jollain ysin sokerilla "varmuuden vuoksi" - en osaa nukahtaa niin korkeilla arvoilla!
Ennen kuin kerron tuloksista, haluan postata ällön kuvan. Aika moni säikähti kuvaa sensorista ennen asennusta, tässä vielä muistutuksena, miltä se näytti:
 |
| Sensori ennen asennusta, muovikoteloineen. |
Seuraavasta kuvasta näkee, kuinka valtava muovikotelo oli verrattuna siihen, millainen tökki ihon alla oikeasti oli. En tiedä, erottaako kuvasta edes kunnolla, mutta liuska oli todella pieni. Kuten taisin jo mainita, niin n. sentin mittainen ja millin leveä :) Jos asennus oli kivuton, niin oli irrotuskin. Teippien irrottaminen tuntui ikävältä, mutta sensorin irtoamista en edes huomannut. Mullei taida pahemmin olla tuntoo käsivarressa!
 |
| Sensori irti! Tuo pienen pieni liuska oli ihon alla mittaamassa kudossokeria viikon. |
Mutta sitten asiaan. Sensorin tietojen lisäksi DH siis latasi koneelle lainamittarilla sormenpäästä mitatut kalibrointitulokset. Kone piirsi hienot käyrät ja piirakkakuviot, jotka sain tänään hoitajalta mukaani. Huomenna menen vasta lääkärin kanssa näitä tulkitsemaan, mutta pitihän mun sekoittaa näillä jo etukäteen pääni.
Sivu 1: yhteenveto viikosta. Mitä tästä voimme pikaisella vilkaisulla päätellä? Sokeri laskee öisin, mutta aamusta lounaaseen sillä on tapana nousta liian korkeaksi. Iltapäivästä iltaan sama juttu. Katsomalla käyriä ja sensorin mittaamia korkeimpia ja matalimpia sokeriarvoja huomaa, että vaihtelua on aika paljon: ideaalitilanteessa käyrät pysyisivät vihreän alueen sisällä.
 |
| Viikkoyhteenveto |
Sivu 2: arvot aterioittain. Jollain toisella kalibrointimittarilla olisi varmaan saanut merkattua myös ateria-arvot ylös, mutta nyt tämä sivu on aika turha - sensori ei tiennyt, milloin olen aterioinut, ja mittariin en sitä saanut merkattua.
 |
| Arvot aterioittain |
Lähinnä tästä näkee alkuyön ja yöunen aikaiset arvot. Ilta-aika papereissa on klo 23-3 ja yöuni klo 3-6. Illalla 28 % arvoista oli yli ja 40 % alle tavoitteen. Yöunen aikaan 34 % arvoista oli yli tavoitteen ja 20 % sen alle. Eli kuten jo käyristäkin näkee, sokeri laskee aina alkuyöstä, loppuyöstä se alkaa nousta aamua kohti.
Sivu 3: yöajan sensoriarvot. Hälyttävintä tässä on, kuinka suuri osa käyristä on piirtynyt vihreän alueen alle, eli kuinka suuren osan ajasta verensokerini on liian alhainen öisin. Ja jotta tämä ei olisi vielä tarpeeksi paha, en ole herännyt matalan sokerin tuntemuksiin minään yönä!
 |
| Yöajan sensoriarvot |
Ilmeisesti suurin osa aamujen korkeista sokereista johtuu siitä, että sokeri laskee yöllä aivan liian alas ja elimistö alkaa korjata tilannetta. Pelottavaa. Mitä jos jonain yönä sokeri ei nousekaan ja mä vaan nukun?
Sivu 4: vuorokausiyhteenvedot keskiviikosta lauantaihin. Huomaa hyvin, kuinka persiilleen torstai on mennyt. Avauduinkin siitä tänne (http://elamaniarvot.blogspot.fi/2014/03/glukoosisensorilive-paiva-2.html) - laskin hiilarit ja insut liian tarkkaan, enkä luottanut omaan fiilikseen yhtään. Sen virheen korjaamisen jälkeen sokeri on pysynyt paljon tasaisempana.
 |
| Vuorokausiyhteenvedot keskiviikosta lauantaihin |
Mietin myös aiemmassa blogimerkinnässä syytä keskiviikon ja torstain välisen yön hurjaan verensokerin nousuun. Veikkasin piikkiä hormonitasossa - ei pitäisi veikata, kun ei ole faktoja. Käyristä näkee, että sokeri on yksinkertaisesti käynyt niin alhaalla, että elimistö on alkanut sitä nostaa. Älyttömän hurja nousu silti.
Vielä oudompaa on se, että vaikka perjantai- ja lauantaiöinä sokeri on käynyt ihan yhtä alhaalla, sen jälkeiset nousut eivät ole niin rajuja kuin torstaiyönä. Liekö sittenkin jotain tekemistä hormonien kanssa? Katsotaan, mitä lääkäri on mieltä.
Huvittavinta ja pelottavinta on se, että koska en tiennyt sokerin laskevan liian alas yöllä, olisin kuvitellut, että perusinsuliinin annostusta pitää kasvattaa, jotta aamusokerit eivät olisi niin korkeita. Nyt näyttää siltä, että sitä on pikemminkin vähennettävä.
Sivu 5: vuorokausiyhteenvedot sunnuntaista tiistaihin. Näissä yösokerit ovat pysyneet suht kuosissa. Mielenkiintoisin käyristä on ehkä sunnuntai. Olen herännyt keskellä yötä korkean sokerin tuntemuksiin ja mitannut sokerin. Kuten näkyy, se sijoittuu vihreän alueen sisäpuolelle, eli sokeri oli ihan kunnossa. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että sokeri on kuin onkin alkanut nousta hetki ennen mittausta.
 |
| Vuorokausiyhteenvedot sunnuntaista tiistaihin |
Eikä tässä vielä kaikki! Sitten kun raapustin käyrille myös ateriasisällöt, lääkemäärät ja muut havainnot, aloin ymmärtää asiaa paremmin. Lääke näyttäisi suurimman osan ajasta vaikuttavan niinkuin pitää, ja hiilaritkin olen suurimmaksi osaksi arvioinut mielestäni oikein. Mutta kaikkien "jauhoruokien" eli viljatuotteiden (leivät, pannukakku jne.) jälkeen insuliinin imeytymisessä näyttäisi olevan ongelmia. Sokeri pysyy tällöin pidempään (n. 2 h ruokailusta) tasaisen korkeana ja tipahtaa sen jälkeen hetkessä. Jos mittaa verensokerin 2 h ruokailun jälkeen ja ottaa korjaavaa lääkettä sen tuloksen perusteella, voi mennä aika ikävästi metsään.
Kuvittelin myös, että sokeripitoiset ruuat aiheuttaisivat ongelmia pikaisen imeytymisensä vuoksi. Mutta käyrien mukaan esimerkiksi jäätelön syöminen on ihan OK, eikä aiheuta piikkiä sokeriarvoissa. Hitto vie, vaihdan kaikki jauhopullat karkkiin tästä lähtien! Suklaa, you're mine!
Hienoista analyyseistäni huolimatta tuloksia pitää tutkia lääkärin kanssa tarkemmin. Suurin huolenaiheeni ennen sensorointia oli iltasokereiden heittely, mutta nyt olen todella huolissani yösokruista. Joskus totuin siihen, että voin nukahtaa vitosen sokerilla ja herätä nelosella. Nyt näyttää olevan turhaa kuvitelmaa moinen. Ja hitto vie, jos pitää vastedes käydä nukkumaan jollain ysin sokerilla "varmuuden vuoksi" - en osaa nukahtaa niin korkeilla arvoilla!
Tuesday, March 11, 2014
Glukoosisensorilive - päivä 7
Viikkoni kyborgina alkaa olla ohitse. Nyt onkin hyvä hetki miettiä, mitä olisi voinut tehdä sen sijaan mitä todellisuudessa tuli tehtyä!
Periaatteessa olisin voinut ja olisi pitänyt kokeilla kaikenlaisia elämäntapoja - laiskottelua, urheilullisuutta, paljon sokeria ruokavaliossa, vähän sokeria ruokavaliossa jne. Hetki sitten tajusin, että viikko on tosiaankin jo ohi, ja olen elänyt ihan samoilla elämäntavoilla koko viikon. Huomisaamuna sensori otetaan jo pois!
Olenko siis mokannut testiviikon? Mietitäänpä hetki.
Sensoriajan tavoitteenahan oli elää normaalia elämää, jolloin kaikkien elämän eri variaatioiden kokeileminen ei anna todenmukaista kuvaa keskimääräisestä viikosta. Elimistö ei oman kokemukseni mukaan ihan hetkessä vaihda suuntaa: jos olisin alkuviikon ollut löllönlöö ja loppuviikon tsatsatsaa (maannut sohvalla vs. urheillut), olisiko elimistö ehtinyt tottua elämäntapamuutokseen? Väitän, ettei.
Mitä oikeastaan on yksi viikko elämästä? Tai jos puhutaan vähän pienemmässä mittakaavassa: yksi viikko kuukaudesta? Naisen elämässä se on yksi neljäsosa siitä, mitä kehossa kuukauden aikana tapahtuu. On jo jonkin aikaa kiinnostanut, kuinka hormonit vaikuttavat verensokeriin kuukauden eri aikoina. Kohta tiedän tulokset yhden viikon ajalta - en usko, että kolme seuraavaa viikkoa noudattavat samaa kaavaa.
Ei pidä käsittää väärin - trendien laskeminen ja keskivertoviikon tarkastelu on hyvä tausta-aineisto, kun mietitään insuliinitarpeen muutoksia ja verensokerin päivittäisiä vaihteluita. Käytäntö vain on osoittanut, ettei paraskaan teoria pidä aina paikkaansa. Ja vaikka jollain tasolla tunnistaa, että kuukauden eri aikoina verensokereissa esiintyy tiettyä johdonmukaisuutta, jää tarkempi analyysi aina tekemättä.
Toivoisin siis, että voisin saada sensorin käyttöön vielä kolmelle muullekin kuukauden viikolle. Eläisin kuukauden näillä elintavoilla, joihin olen ikävä kyllä parkkiintunut: pitkiä työpäiviä, vähän liikuntaa, ja ei-niin-priima ruokavalio. Näkisin todelliset päivävaihtelut koko kuukauden ajalta ja voisin suhteuttaa neljän viikon tulokset vuoden ajalle.
Eikä tässä vielä kaikki. Toivoisin saavani sensorin myös neljäksi viikoksi niin, että voin kokeilla reippaampia elämäntapoja, joita joskus pienessä mielenhäiriössä noudatan: 8 h työpäiviä, paljon liikuntaa ja terveellinen ruokavalio. Näkisin tietokoneen ruudulta faktaa siitä, kuinka erilainen elämänrytmi vaikuttaa sokeritasapainoon, eikä asia jäisi vaan mutuiluun.
Ei tarvitse olla kovinkaan Einstein tajutakseen, että reippaampien elämäntapojen kuukausi olisi todennäköisesti verensokerien suhteen tasaisempi. Vähemmän heilahteluja, pienempi unentarve, pienempi insuliininkulutus. Vaan kun ei siitä ole faktaa, tyhmän ihmisen on kovin helppo palata takaisin vanhaan ja tuttuun löllöilyyn.
Summa summarum: en ole mokannut testiaikaa, mutta elämäni kylläkin! :D
Periaatteessa olisin voinut ja olisi pitänyt kokeilla kaikenlaisia elämäntapoja - laiskottelua, urheilullisuutta, paljon sokeria ruokavaliossa, vähän sokeria ruokavaliossa jne. Hetki sitten tajusin, että viikko on tosiaankin jo ohi, ja olen elänyt ihan samoilla elämäntavoilla koko viikon. Huomisaamuna sensori otetaan jo pois!
Olenko siis mokannut testiviikon? Mietitäänpä hetki.
Sensoriajan tavoitteenahan oli elää normaalia elämää, jolloin kaikkien elämän eri variaatioiden kokeileminen ei anna todenmukaista kuvaa keskimääräisestä viikosta. Elimistö ei oman kokemukseni mukaan ihan hetkessä vaihda suuntaa: jos olisin alkuviikon ollut löllönlöö ja loppuviikon tsatsatsaa (maannut sohvalla vs. urheillut), olisiko elimistö ehtinyt tottua elämäntapamuutokseen? Väitän, ettei.
Mitä oikeastaan on yksi viikko elämästä? Tai jos puhutaan vähän pienemmässä mittakaavassa: yksi viikko kuukaudesta? Naisen elämässä se on yksi neljäsosa siitä, mitä kehossa kuukauden aikana tapahtuu. On jo jonkin aikaa kiinnostanut, kuinka hormonit vaikuttavat verensokeriin kuukauden eri aikoina. Kohta tiedän tulokset yhden viikon ajalta - en usko, että kolme seuraavaa viikkoa noudattavat samaa kaavaa.
Ei pidä käsittää väärin - trendien laskeminen ja keskivertoviikon tarkastelu on hyvä tausta-aineisto, kun mietitään insuliinitarpeen muutoksia ja verensokerin päivittäisiä vaihteluita. Käytäntö vain on osoittanut, ettei paraskaan teoria pidä aina paikkaansa. Ja vaikka jollain tasolla tunnistaa, että kuukauden eri aikoina verensokereissa esiintyy tiettyä johdonmukaisuutta, jää tarkempi analyysi aina tekemättä.
Toivoisin siis, että voisin saada sensorin käyttöön vielä kolmelle muullekin kuukauden viikolle. Eläisin kuukauden näillä elintavoilla, joihin olen ikävä kyllä parkkiintunut: pitkiä työpäiviä, vähän liikuntaa, ja ei-niin-priima ruokavalio. Näkisin todelliset päivävaihtelut koko kuukauden ajalta ja voisin suhteuttaa neljän viikon tulokset vuoden ajalle.
Eikä tässä vielä kaikki. Toivoisin saavani sensorin myös neljäksi viikoksi niin, että voin kokeilla reippaampia elämäntapoja, joita joskus pienessä mielenhäiriössä noudatan: 8 h työpäiviä, paljon liikuntaa ja terveellinen ruokavalio. Näkisin tietokoneen ruudulta faktaa siitä, kuinka erilainen elämänrytmi vaikuttaa sokeritasapainoon, eikä asia jäisi vaan mutuiluun.
Ei tarvitse olla kovinkaan Einstein tajutakseen, että reippaampien elämäntapojen kuukausi olisi todennäköisesti verensokerien suhteen tasaisempi. Vähemmän heilahteluja, pienempi unentarve, pienempi insuliininkulutus. Vaan kun ei siitä ole faktaa, tyhmän ihmisen on kovin helppo palata takaisin vanhaan ja tuttuun löllöilyyn.
Summa summarum: en ole mokannut testiaikaa, mutta elämäni kylläkin! :D
Monday, March 10, 2014
Glukoosisensorilive - päivä 6
Ette joudu pettymään! Tylsää on ollut tänäänkin. Pientä hampaiden kiristelyä aiheutti, kun en muistanut mitata sokeria ennen lounasta. Niinpä, tosi jännää.
Vaikka sensorin kanssa eläminen onkin aika tavallisen tylsää, mulla on suuret odotukset sille, mitä tulosten purkaminen kertoo. Parina yönä sokeri on mm. noussut enemmän kuin pari yksikköä, mikä on mulle normaalia enemmän. Yhdelle yölle keksin selityksen, parille muulle yölle en. Etenkin kiinnostaa, miksi la-su-yönä klo 2:31 herään korkean sokerin tuntemuksiin vaikka arvo on 6,9. Mutta herätessäni 8:51 sokeri on noussut 12,9:ään.
Yksi veikkaus on, että sokerin nousut johtuvat mm. liikunnan puutteesta. Aktiivisemman elämän aikaan verensokereilla on enemmänkin taipumus laskea öisin. Mutta en ymmärrä, miksi hypyt ajoittuvat aamuyöhön. Noh, katsotaan, mitä lääkäri on mieltä heilahteluista.
Sen lisäksi tänään laski ekaa kertaa koko käyttöaikana sokeri alle 4:n. Jännä nähdä, kuinka nopeasti se tipahti, koska vajaata tuntia aiemmin sokeri oli 8. Enkä mielestäni tehnyt mitään sellaista, jonka takia se olisi laskenut.
Siinäpä lyhykäisyydessään tämän päivän anti. Jotta ei kävisi liian tylsäksi, tässä teille aiheeseen liittyvä kuva!
Vaikka sensorin kanssa eläminen onkin aika tavallisen tylsää, mulla on suuret odotukset sille, mitä tulosten purkaminen kertoo. Parina yönä sokeri on mm. noussut enemmän kuin pari yksikköä, mikä on mulle normaalia enemmän. Yhdelle yölle keksin selityksen, parille muulle yölle en. Etenkin kiinnostaa, miksi la-su-yönä klo 2:31 herään korkean sokerin tuntemuksiin vaikka arvo on 6,9. Mutta herätessäni 8:51 sokeri on noussut 12,9:ään.
Yksi veikkaus on, että sokerin nousut johtuvat mm. liikunnan puutteesta. Aktiivisemman elämän aikaan verensokereilla on enemmänkin taipumus laskea öisin. Mutta en ymmärrä, miksi hypyt ajoittuvat aamuyöhön. Noh, katsotaan, mitä lääkäri on mieltä heilahteluista.
Sen lisäksi tänään laski ekaa kertaa koko käyttöaikana sokeri alle 4:n. Jännä nähdä, kuinka nopeasti se tipahti, koska vajaata tuntia aiemmin sokeri oli 8. Enkä mielestäni tehnyt mitään sellaista, jonka takia se olisi laskenut.
Siinäpä lyhykäisyydessään tämän päivän anti. Jotta ei kävisi liian tylsäksi, tässä teille aiheeseen liittyvä kuva!
 |
| http://suited.myomnipod.com/wp-content/uploads//2013/05/Haidee-Merritt-May-Cartoon-2.jpg |
Sunday, March 9, 2014
Glukoosisensorilive - päivät 4&5
Sunnuntai - päivä ennen maanantaita. Eilen jäi blogailu väliin, kun en saanut nettiä toimimaan läppäriin. Ihan ookoo sinänsä, koska ei mulla paljon olisi ollut edes kerrottavaa.
Sensorin kanssa on ollut aika tylsää. Pahimmat ajat on ne, kun käy suihkussa ja pelkää, että tää kastuu. Vaikka ei kastukaan. Toinen paha on, kun kurottaa jotain, ja tuntuu, että teipit irtoo. Vaan eipä oo irronnu. Tylsää! Tänään ikävintä oli, että sauna oli lämmin ja en voinut käydä ku suihkussa. Ens viikolla sitten taas!
Ei siis ruamaa eilen eikä tänäänkään. Tosin kainalon lähellä oleva teippi on vähän mennyt käden liikkuessa ruttuun ja irronnut ihosta, joten varmuuden vuoksi teipattiin yksi kulma tänään uudestaan. Kuvasta näkee, kuinka hyvin tuo muuten on pysynyt kiinni.
Yritettiin saada vanhaa teippiä ihosta irti, mutta ei lähtenyt millään. Nyt on käsi vähän hellänä, kun käytettiin puhdistusainetta ja hinkattiin moskaa irti :D Veikkaanpa, että pahinta koko käyttöaikana on se hetki, kun tää irrotetaan. Eikä sekään muistaakseni tunnu miltään, kun sensori otetaan irti ihon alta, mutta teippien irrotus.. Naminami! Sitä odotan kovasti.
Aika monen mielestä on ällöä, että tää on pitänyt tunkea ihon alle. Minkähän takia musta se on ihan jees? Tottumiskysymys?
Sensorin kanssa on ollut aika tylsää. Pahimmat ajat on ne, kun käy suihkussa ja pelkää, että tää kastuu. Vaikka ei kastukaan. Toinen paha on, kun kurottaa jotain, ja tuntuu, että teipit irtoo. Vaan eipä oo irronnu. Tylsää! Tänään ikävintä oli, että sauna oli lämmin ja en voinut käydä ku suihkussa. Ens viikolla sitten taas!
Ei siis ruamaa eilen eikä tänäänkään. Tosin kainalon lähellä oleva teippi on vähän mennyt käden liikkuessa ruttuun ja irronnut ihosta, joten varmuuden vuoksi teipattiin yksi kulma tänään uudestaan. Kuvasta näkee, kuinka hyvin tuo muuten on pysynyt kiinni.
 |
| Glukoosisensori, päivä 5. Uusi teippi yhdessä kulmassa varotoimena. |
Yritettiin saada vanhaa teippiä ihosta irti, mutta ei lähtenyt millään. Nyt on käsi vähän hellänä, kun käytettiin puhdistusainetta ja hinkattiin moskaa irti :D Veikkaanpa, että pahinta koko käyttöaikana on se hetki, kun tää irrotetaan. Eikä sekään muistaakseni tunnu miltään, kun sensori otetaan irti ihon alta, mutta teippien irrotus.. Naminami! Sitä odotan kovasti.
Aika monen mielestä on ällöä, että tää on pitänyt tunkea ihon alle. Minkähän takia musta se on ihan jees? Tottumiskysymys?
Friday, March 7, 2014
Glukoosisensorilive - päivä 3
Ehdinköhän kirjoittaa tämän päivän puolella? Nähtäväksi jää!
Yöllä sokeri oli noussut vain pari yksikköä. Normaalia siis, kun taas toissayö oli epänormaalia. Kallistun hormoniteoriaan entistä enemmän. Intuition turvin se myös pysyi aisoissa tänään - hiilarit laskin, mutta insut otin samalla "hihanravistuksella" kuin normaalistikin. Sokeri oli koko työpäivän alle yhdeksän.
Illasta ei sitten tarvikaan puhua. Otin pari olutta illanvietossa ja pari lasillista Fresitaa Sami Hedbergin keikalla. Kotiin tullessa sokeri 10,2. Parempi kuin odotin olon perusteella (veikkasin 16:tta), mutta silti ikävästi korkeammalla kuin päiväsaikaan. Jänskättää nähdä, millaisia hyppyjä sensori on rekisteröinyt! En mittaillut sokeria töiden jälkeen.
Sensorin kiinnitysteippi alkaa irrota, täytyy huomenna asennuttaa kolmas lätkä ihoon. Muutoin ei ole raportoitavaa tältä päivältä. Joten palataan!
P.s. Ehdin!
Yöllä sokeri oli noussut vain pari yksikköä. Normaalia siis, kun taas toissayö oli epänormaalia. Kallistun hormoniteoriaan entistä enemmän. Intuition turvin se myös pysyi aisoissa tänään - hiilarit laskin, mutta insut otin samalla "hihanravistuksella" kuin normaalistikin. Sokeri oli koko työpäivän alle yhdeksän.
Illasta ei sitten tarvikaan puhua. Otin pari olutta illanvietossa ja pari lasillista Fresitaa Sami Hedbergin keikalla. Kotiin tullessa sokeri 10,2. Parempi kuin odotin olon perusteella (veikkasin 16:tta), mutta silti ikävästi korkeammalla kuin päiväsaikaan. Jänskättää nähdä, millaisia hyppyjä sensori on rekisteröinyt! En mittaillut sokeria töiden jälkeen.
Sensorin kiinnitysteippi alkaa irrota, täytyy huomenna asennuttaa kolmas lätkä ihoon. Muutoin ei ole raportoitavaa tältä päivältä. Joten palataan!
P.s. Ehdin!
Thursday, March 6, 2014
Glukoosisensorilive - päivä 2
Toinen päivä kulunut sensorin kanssa. Eka suihkussakäynti eilen illalla oli vähän outo. Koko ajan teki mieli varoa, ettei vasen käsi jää suihkun alle pitkäksi aikaa. Vaikka hyvinhän tuo kesti vettä :) Teippien irtoaminen vähän kammottaa, koska en yksin saa uutta teippiä paikalleen. Oiskohan naapurit avuliaita?
Unta oli myös vähän hankala saada viime yönä. Luulin jänskättäväni sensorin irtoamista tai vasemmalla kyljellä nukkumista niin paljon, etten sen takia nukkunut hyvin. Aamulla selvisi oikea syy. Nukkumaan käydessä sokeri oli 5,9 ja aamulla herätessä 17,3. Hurja hyppäys yön aikana! Ainoa järkevä veikkaukseni syyksi on, että aloitin eilen uuden liuskan e-pillereitä, eli olisi hormoniperäistä nousua. Tai sitten olen tietämättäni käynyt yösyömingeillä... Normaalisti kai ei sokuri nouse noin paljoa, kun perusinsut on kuitenkin otettu normaalisti.
Yleensä en kauheasti mittaile sokeria, vaan omasta fiiliksestä päättelen, paljonko lääkettä tarvitsee ottaa. Annoksista en hirveämmin mieti hiilareita - vilkaisu riittää siihen, että keksin riittävän lääkemäärän. Ja olon mukaan lisää yksiköitä, jos epäilen sokrun olevan korkealla. Vain, jos en ole ihan varma oudosta olosta, mittaan sokerin.
Nyt, kun laite on ihossa kiinni ja kaikki ruuat ja lääkemäärät täytyy merkata paperille, lasken hiilarit paljon tarkemmin ja mietin insuliinimäärät niin, että ne ovat järkeviä, vaikka intuitio sanoisi muuta. Aamupäivällä järkevyydestä ei näemmä ollut hyötyä - sokeri oli aamupalan jälkeen 12,8 - lounaalla korjasin ja otin ruualle lääkettä mielestäni järkevän määrän. Lounaan jälkeen sokeri oli 13. Sen korjattuani sain onneksi tilanteen parantumaan, sokeri on ollut alle 7 sen jälkeen.
Saapa nähdä, onko ensi yönkin jälkeen sokeri überkorkea, vai pysyisikö se kenties tasaisempana. Takana pari pitkää työpäivää, joten mielellään nukkuisin hyvin. Huomenna tulee testattua viihdepuoli elämästä ja viikonloppuna toivottavasti vähän liikunnan vaikutustakin verensokerin heittelyyn. Tsemiä mulle!
Unta oli myös vähän hankala saada viime yönä. Luulin jänskättäväni sensorin irtoamista tai vasemmalla kyljellä nukkumista niin paljon, etten sen takia nukkunut hyvin. Aamulla selvisi oikea syy. Nukkumaan käydessä sokeri oli 5,9 ja aamulla herätessä 17,3. Hurja hyppäys yön aikana! Ainoa järkevä veikkaukseni syyksi on, että aloitin eilen uuden liuskan e-pillereitä, eli olisi hormoniperäistä nousua. Tai sitten olen tietämättäni käynyt yösyömingeillä... Normaalisti kai ei sokuri nouse noin paljoa, kun perusinsut on kuitenkin otettu normaalisti.
Yleensä en kauheasti mittaile sokeria, vaan omasta fiiliksestä päättelen, paljonko lääkettä tarvitsee ottaa. Annoksista en hirveämmin mieti hiilareita - vilkaisu riittää siihen, että keksin riittävän lääkemäärän. Ja olon mukaan lisää yksiköitä, jos epäilen sokrun olevan korkealla. Vain, jos en ole ihan varma oudosta olosta, mittaan sokerin.
Nyt, kun laite on ihossa kiinni ja kaikki ruuat ja lääkemäärät täytyy merkata paperille, lasken hiilarit paljon tarkemmin ja mietin insuliinimäärät niin, että ne ovat järkeviä, vaikka intuitio sanoisi muuta. Aamupäivällä järkevyydestä ei näemmä ollut hyötyä - sokeri oli aamupalan jälkeen 12,8 - lounaalla korjasin ja otin ruualle lääkettä mielestäni järkevän määrän. Lounaan jälkeen sokeri oli 13. Sen korjattuani sain onneksi tilanteen parantumaan, sokeri on ollut alle 7 sen jälkeen.
Saapa nähdä, onko ensi yönkin jälkeen sokeri überkorkea, vai pysyisikö se kenties tasaisempana. Takana pari pitkää työpäivää, joten mielellään nukkuisin hyvin. Huomenna tulee testattua viihdepuoli elämästä ja viikonloppuna toivottavasti vähän liikunnan vaikutustakin verensokerin heittelyyn. Tsemiä mulle!
Wednesday, March 5, 2014
Glukoosisensorilive - päivä 1
Tänään se tapahtui. Käsivarteeni kiinnitettiin glukoosisensori. Lupasin raportoida, miten sen kanssa eläminen sujuu, joten aloitetaan!
Päivä 1 - so far so good! Menin kasiksi Armilaan diabeteshoitajan (DH) luo. Heti ekana oli pyydettävä lupa kuvata tilanteet blogia varten ;) Kiitän kuvausavusta ja muutenkin avuliaisuudesta ihanaa diabeteshoitajaani Tuula Pekkasta! :)
Sensorin kiinnityspaikaksi olisi voinut valita pakaran, käsivarren tai vatsan. Vatsaan en sitä halunnut, koska pistän siihen ateriainsuliinit muutenkin. Pakarassa minulla oli se viimeeksi, mutta se oli usein housujen vyötärön tiellä. Päädyttiin laittamaan sensori käsivarteen.
Ekassa kuvassa näette tallentimen, joka oli latauksessa, kun menin hoitajalle. Viikon ajan mittaustulokset tallentuvat tähän pieneen laitteeseen, josta ne lääkärin kanssa puretaan sen jälkeen, kun sensori on jo irroitettu. Eli reaaliajassa en ikävä kyllä pysty laitteella verensokeriani seuraamaan.
Tokassa kuvassa näkyy itse sensori, johon tallennin kiinnitettiin. DH:n sanojen mukaan "yleensä laitan tämän jo koteloon valmiiksi, ettei ulkomuoto säikäytä". Kun tätä kuvaa työkavereille esittelin, ilmeet olivat juurikin säikähtäneitä. Onneksi itse tiesin, millainen pikkuliuska massiivisen suojakuoren sisällä on, ei siis hätkäyttänyt tämän ulkomuoto :)
Kolmannessa kuvassa on kotelo, jonka sisälle sensori laitettiin ennen asennusta. Kotelo painettiin ihoon kiinni ja sen avulla sensorin liuska "ammuttiin" ihon alle. Itse toimenpide kesti n. 5 sekuntia, eikä tuntunut juuri miltään. Mietin jopa, asentuiko laite varmasti oikein - sen kai näkee viikon päästä, kun tämä otetaan pois ;)
Neljännessä kuvassa sensori on ihoon kiinnitettynä. Sensori teipattiin ihoon ennen tallentimen kiinnittämistä, jotta se pysyy paremmin kiinni. Hetken aikaa juteltiin ohjeista ja muista, jotta sensori ehti totuttautua uuteen elinympäristöönsä. Sitten oli aika kiinnittää tallennin.
Seuraavissa kuvissa tallennin on kiinnitetty sensoriin ja koko roska on teipattu ihoon kiinni. Saunominen on kielletty ja röntgeniinkään ei saa mennä. Paha paikka, mutta luulen pärjäileväni!
Päivä 1 - so far so good! Menin kasiksi Armilaan diabeteshoitajan (DH) luo. Heti ekana oli pyydettävä lupa kuvata tilanteet blogia varten ;) Kiitän kuvausavusta ja muutenkin avuliaisuudesta ihanaa diabeteshoitajaani Tuula Pekkasta! :)
Sensorin kiinnityspaikaksi olisi voinut valita pakaran, käsivarren tai vatsan. Vatsaan en sitä halunnut, koska pistän siihen ateriainsuliinit muutenkin. Pakarassa minulla oli se viimeeksi, mutta se oli usein housujen vyötärön tiellä. Päädyttiin laittamaan sensori käsivarteen.
Ekassa kuvassa näette tallentimen, joka oli latauksessa, kun menin hoitajalle. Viikon ajan mittaustulokset tallentuvat tähän pieneen laitteeseen, josta ne lääkärin kanssa puretaan sen jälkeen, kun sensori on jo irroitettu. Eli reaaliajassa en ikävä kyllä pysty laitteella verensokeriani seuraamaan.
 |
| Tallennin, joka kerää mittaustulokset sensorista. Kuvassa kytkettynä laturiin. |
Tokassa kuvassa näkyy itse sensori, johon tallennin kiinnitettiin. DH:n sanojen mukaan "yleensä laitan tämän jo koteloon valmiiksi, ettei ulkomuoto säikäytä". Kun tätä kuvaa työkavereille esittelin, ilmeet olivat juurikin säikähtäneitä. Onneksi itse tiesin, millainen pikkuliuska massiivisen suojakuoren sisällä on, ei siis hätkäyttänyt tämän ulkomuoto :)
|
| Sensori, jossa mittausliuska, joka "asennettiin" ihon alle. Itse mittausliuska on n. 1 cm pitkä ja 1 mm leveä. |
Kolmannessa kuvassa on kotelo, jonka sisälle sensori laitettiin ennen asennusta. Kotelo painettiin ihoon kiinni ja sen avulla sensorin liuska "ammuttiin" ihon alle. Itse toimenpide kesti n. 5 sekuntia, eikä tuntunut juuri miltään. Mietin jopa, asentuiko laite varmasti oikein - sen kai näkee viikon päästä, kun tämä otetaan pois ;)
 |
| "Asennuskotelo", jonka sisältä sensori ammuttiin ihoon ja liuska ihon alle. |
Neljännessä kuvassa sensori on ihoon kiinnitettynä. Sensori teipattiin ihoon ennen tallentimen kiinnittämistä, jotta se pysyy paremmin kiinni. Hetken aikaa juteltiin ohjeista ja muista, jotta sensori ehti totuttautua uuteen elinympäristöönsä. Sitten oli aika kiinnittää tallennin.
 |
| Glukoosisensori käsivarren ihoon kiinnitettynä. |
Seuraavissa kuvissa tallennin on kiinnitetty sensoriin ja koko roska on teipattu ihoon kiinni. Saunominen on kielletty ja röntgeniinkään ei saa mennä. Paha paikka, mutta luulen pärjäileväni!
 |
| Tallennin kiinnitettynä sensoriin. |
 |
| Sensori ja tallennin teipattu vedenpitävästi ihoon. Ja eiku riehumaan! |
Ja tässä vielä yksi kuva, josta pystytte paremmin hahmottamaan sensorin kokoa. Oli pakko rajata silmät pois kuvasta, kun näytin niin väsyneeltä! Sori!
 |
| Minä + sensori = kyborgi |
Sain DH:lta matkaani lainamittarin, jolla teen testimittauksia. Niiden avulla varmistetaan, että laite on mitannut oikein. Ekat mittaukset piti tehdä tunnin ja kolmen tunnin päästä siitä, kun sensori on asennettu. Sen jälkeen vielä vähintään yksi mittaus ennen nukkumaanmenoa. Itse päätin viikon verran mittailla sokeria ennen jokaista ateriaa, jotta saan täyden hyödyn irti laitteesta - ja tuleepahan edes joskus mitattua vähän ahkerammin!
Seuraavassa kuvassa näkyy vähän tarkemmat potilasohjeet käytön ajalle.
 |
| Potilasohjeet Medtronic iPro2:n käytön ajaksi |
Ja tärkein lappunen tulosten tulkinnan kannalta on tässä. Potilaspäiväkirja, johon merkataan verensokerimittaukset, mittausajat, ateriat, hiilarimäärät, insuliinimäärät, liikunnat ja mahdollisesti muut huomiot käyttöpäiviltä. Pitänee hakea myös korjauslakkaa tms. koska tein heti virhemerkintöjä! :D
 |
| Potilaspäiväkirja glukoosisensorin käytön ajaksi |
Testimittausten ja päiväkirjan lisäksi ei tarvitse tehdä muuta. Suihkussa voi käydä normaalisti, ainoastaan tosiaan saunassa käynti on kielletty. Uimistakaan ei suositella suurissa määrin. Tärkeintä on elää normaalia elämää, jotta päästään viikon päästä lääkärin kanssa tulkitsemaan aitoja tuloksia.
Mitään erikoisempia ei tästä ole ekana päivänä aiheutunut. Vähän vasemman käden hiha pullottaa hauiksen takaa :) Aavistuksen oli myös käsi kipeänä päivällä, mutta se tuntuu menneen ohi.
Mitäkö tästä hyödyn? Tärkeintä on nähdä, miten verensokeri käyttäytyy päivän aikana. Mittaustulosten, sensorin tulosten ja oman päiväkirjani avulla arvioimme, osaanko pistää insuliinia oikein ruuan hiilarimäärään verrattuna, ja miten ateriainsuliinin tarve riippuu vuorokaudenajasta. Tuloksista nähdään myös, onko verensokerilla tapana nousta vai laskea pitkien syömättömyysjaksojen aikana. Tämän perusteella voidaan kasvattaa tai vähentää perusinsuliinin määrää. Lisäksi verensokerini on heitellyt iltaisin ja olen välillä korjannut sitä suuntaan jos toiseenkin. Tuloksista toivottavasti voidaan päätellä, mistä heittely johtuu.
Tässä ekan päivän tunnelmat, palaan huomenna asiaan uusilla fiiliksillä!
Monday, March 3, 2014
Mummolle
Suonette anteeksi pienen hairahduksen pois blogin varsinaisesta aiheesta. Suonette myös anteeksi, jos teksti on hieman sekava, on liikaa tunteita pelissä.
Viimeinen elossa ollut isovanhempani kuoli pari viikkoa sitten. Parin viikon ajan olen pohtinut, mitä hänen olemassaolonsa merkitsi minulle. En halua kertoa liikaa yksityiskohtia toisen elämästä, joten pidän tarinani lyhyenä.
On surullista, mutta luonnollista, että lapsuusmuistojen ihmiset alkavat kadota elämästä aikuistumisen myötä. Kun näin tapahtuu, haluaa kaivaa muistojensa seasta kaikki tärkeimmät neuvot ja tapahtumat ja pitää niistä kiinni. Ihanien asioiden, keskustelujen, elämänohjeiden ja tilanteiden keskeltä mieleen nousee myös yksi ikävä muisto. Tietenkin se liittyy diabetekseen.
Juttelimme aika paljon asioista viime vuosina. Muistelimme lapsuutta ja pohdimme elämää ylipäätään. Yhdessä keskustelussa mummo kertoi, etten halunnut pienenä syödä makeaa, koska siitä tuli paha olo. Hän kertoi, kuinka häntä harmitti, ettei tajunnut minun olevan sairas. Vaikka sairasti itse samaa tautia.
Muistan surulliset kasvot, jotka tämän minulle kertoivat. Sydäntä särkee ajatella, että mummo syytti itseään moisesta. Yritin kertoa, että en ole koskaan syyttänyt häntä siitä, ettei hän huomannut. En ole koskaan edes ajatellut, että sairaus olisi pitänyt huomata aiemmin, tai edes, että sen olisi voinut huomata aiemmin. Olen vain äärimmäisen kiitollinen siitä, että äitini tajusi, mistä on kyse, ja että saan parasta mahdollista hoitoa tälläkin hetkellä.
Diabetes koskettaa sairastuneen lähipiiriä monella tavalla. Tärkeintä on oppia hallitsemaan sairautta niin, ettei se hallitse elämää. Sairauden ei saa antaa lamaannuttaa eikä pelottaa. Virheitä tapahtuu siinä missä muillakin elämän osa-alueilla - niistä pitää oppia ja sen jälkeen jatkaa matkaa.
Toivon, että mummo pystyi jättämään asian taakseen. Mummolla oli diabetes (tyyppi 2), ja hän eli yli 90-vuotiaaksi. Pitkän iän salaisuuden jo tiedänkin: elämää ei saa ottaa liian vakavasti. Tämän neuvon pidän kirkkaimpana mielessä. Jospa minäkin voisin joskus sanoa olevani ysikymppinen :)
Viimeinen elossa ollut isovanhempani kuoli pari viikkoa sitten. Parin viikon ajan olen pohtinut, mitä hänen olemassaolonsa merkitsi minulle. En halua kertoa liikaa yksityiskohtia toisen elämästä, joten pidän tarinani lyhyenä.
On surullista, mutta luonnollista, että lapsuusmuistojen ihmiset alkavat kadota elämästä aikuistumisen myötä. Kun näin tapahtuu, haluaa kaivaa muistojensa seasta kaikki tärkeimmät neuvot ja tapahtumat ja pitää niistä kiinni. Ihanien asioiden, keskustelujen, elämänohjeiden ja tilanteiden keskeltä mieleen nousee myös yksi ikävä muisto. Tietenkin se liittyy diabetekseen.
Juttelimme aika paljon asioista viime vuosina. Muistelimme lapsuutta ja pohdimme elämää ylipäätään. Yhdessä keskustelussa mummo kertoi, etten halunnut pienenä syödä makeaa, koska siitä tuli paha olo. Hän kertoi, kuinka häntä harmitti, ettei tajunnut minun olevan sairas. Vaikka sairasti itse samaa tautia.
Muistan surulliset kasvot, jotka tämän minulle kertoivat. Sydäntä särkee ajatella, että mummo syytti itseään moisesta. Yritin kertoa, että en ole koskaan syyttänyt häntä siitä, ettei hän huomannut. En ole koskaan edes ajatellut, että sairaus olisi pitänyt huomata aiemmin, tai edes, että sen olisi voinut huomata aiemmin. Olen vain äärimmäisen kiitollinen siitä, että äitini tajusi, mistä on kyse, ja että saan parasta mahdollista hoitoa tälläkin hetkellä.
Diabetes koskettaa sairastuneen lähipiiriä monella tavalla. Tärkeintä on oppia hallitsemaan sairautta niin, ettei se hallitse elämää. Sairauden ei saa antaa lamaannuttaa eikä pelottaa. Virheitä tapahtuu siinä missä muillakin elämän osa-alueilla - niistä pitää oppia ja sen jälkeen jatkaa matkaa.
Toivon, että mummo pystyi jättämään asian taakseen. Mummolla oli diabetes (tyyppi 2), ja hän eli yli 90-vuotiaaksi. Pitkän iän salaisuuden jo tiedänkin: elämää ei saa ottaa liian vakavasti. Tämän neuvon pidän kirkkaimpana mielessä. Jospa minäkin voisin joskus sanoa olevani ysikymppinen :)
Thursday, February 6, 2014
Sensored
Kävin lääkärissä maanantaina. Juttelin lekurini kanssa CGM:stä. Kyselin, olisiko mahdollista saada vaikka pariksi päiväksi testikäyttöön laitetta, joka mittaa jatkuvasti sokeria ja tulokset näkee reaaliajassa. Vähän tuntui hankalalta saada tietoa irti. En tiedä, eikö meidän kemiat kohtaa, vai oliko kyseessä joku muu kommunikaatio-ongelma :) Mutta jotain sain tietooni kuitenkin.
Kuulemma Suomessa ei ole lähdetty ottamaan käyttöön laitteita, joista tulokset näkee heti. Edelleen on siis käytössä laitteet, jotka mittaavat kyllä jatkuvasti kudossokeria, mutta tulokset puretaan vasta laitteen poiston yhteydessä, jolloin lääkäri analysoi tulokset potilaan kanssa. Tämä olikin aikalailla ainoa vastaus, jonka sain. En tiedä, miksi tähän on päädytty, tai tuleeko tilanne kenties muuttumaan. Mutta ainakaan oman sairaalani kautta ei onnistu laitteen lainaaminen. Noinkohan saisi yksityisenä henkilönä ostettua? Vaan paljonko mahtaa olla hintaa..
Enivei, vaikka varsinainen CGM-asia jäi vähän huteralle pohjalle, olen iloinen siitä, että lääkäri alkoi heti puuhata minulle "vanhanmallista" sensoria. Eka reaktioni kylläkin oli "ei hemmetti en halua olla viikkoa pultattuna laitteeseen". Kuten taisin jo kertoa, viimeeksi käyttämästäni sensorista lähti piuhat pieneen boksiin, joka oli oltava vyöllä koko ajan. Suihkussa käynti oli hankalaa, muuten elämä oli aika normaalia. Hetken arvottuani päätimme laittaa sensoriajan varaukseen.
Onneksi hoitaja tiesi kertoa, että sensori on nykyään pelkkä sensori - ei piuhoja, ei bokseja. Se laitetaan esim. käsivarteen, ja teipataan hyvin kiinni. Siinä se sitten viikon ajan mittailee jatkuvalla syötöllä kudossokeria. Muuten voi elää normaalia elämää, mutta saunaan ei saa mennä, ja täytyy pitää päiväkirjaa aterioista ja insuliinimääristä. Mulle sekin on jo riittävän haasteellista. Nimim. jos ei tulokset olisi mittarin muistissa, niitä ei olisi missään.
Saan laitteen joskus maalis-/huhtikuussa. En malta odottaa! "Ihan vaan huvikseen" sitä ei minuun kiinnitetä, vaan tarkoituksena on selvittää, miksi verensokerini välillä nousee ja välillä laskee iltaisin. Epäilen ongelman liittyvän ateriainsuliinin virhearviointeihin. Aina kun ei vanha kettukaan osaa kaikkien ruokien hiilarimääriä arpoa oikein. Mutta nähtäväksi jää.
Kirjoittelen kuvien kanssa kokemuksia, jahka laite on minussa kiinni :)
Kuulemma Suomessa ei ole lähdetty ottamaan käyttöön laitteita, joista tulokset näkee heti. Edelleen on siis käytössä laitteet, jotka mittaavat kyllä jatkuvasti kudossokeria, mutta tulokset puretaan vasta laitteen poiston yhteydessä, jolloin lääkäri analysoi tulokset potilaan kanssa. Tämä olikin aikalailla ainoa vastaus, jonka sain. En tiedä, miksi tähän on päädytty, tai tuleeko tilanne kenties muuttumaan. Mutta ainakaan oman sairaalani kautta ei onnistu laitteen lainaaminen. Noinkohan saisi yksityisenä henkilönä ostettua? Vaan paljonko mahtaa olla hintaa..
Enivei, vaikka varsinainen CGM-asia jäi vähän huteralle pohjalle, olen iloinen siitä, että lääkäri alkoi heti puuhata minulle "vanhanmallista" sensoria. Eka reaktioni kylläkin oli "ei hemmetti en halua olla viikkoa pultattuna laitteeseen". Kuten taisin jo kertoa, viimeeksi käyttämästäni sensorista lähti piuhat pieneen boksiin, joka oli oltava vyöllä koko ajan. Suihkussa käynti oli hankalaa, muuten elämä oli aika normaalia. Hetken arvottuani päätimme laittaa sensoriajan varaukseen.
Onneksi hoitaja tiesi kertoa, että sensori on nykyään pelkkä sensori - ei piuhoja, ei bokseja. Se laitetaan esim. käsivarteen, ja teipataan hyvin kiinni. Siinä se sitten viikon ajan mittailee jatkuvalla syötöllä kudossokeria. Muuten voi elää normaalia elämää, mutta saunaan ei saa mennä, ja täytyy pitää päiväkirjaa aterioista ja insuliinimääristä. Mulle sekin on jo riittävän haasteellista. Nimim. jos ei tulokset olisi mittarin muistissa, niitä ei olisi missään.
Saan laitteen joskus maalis-/huhtikuussa. En malta odottaa! "Ihan vaan huvikseen" sitä ei minuun kiinnitetä, vaan tarkoituksena on selvittää, miksi verensokerini välillä nousee ja välillä laskee iltaisin. Epäilen ongelman liittyvän ateriainsuliinin virhearviointeihin. Aina kun ei vanha kettukaan osaa kaikkien ruokien hiilarimääriä arpoa oikein. Mutta nähtäväksi jää.
Kirjoittelen kuvien kanssa kokemuksia, jahka laite on minussa kiinni :)
Thursday, January 23, 2014
Piikki lihassa on välttämättömyys
Jäin miettimään sairauden näkyvyyttä päivittäisessä elämässä: miksi ihmisten on niin vaikea ymmärtää, mitä diabeetikon elämään kuuluu. Sitten tajusin.
"Kuinka monta kertaa päivässä otat lääkettä?" Tämä lienee yleisin kysymys, joka minulta diabeetikkona kysytään. Vastaus on sinänsä merkityksetön, mutta kerron silti - otan perusinsuliinin kahdesti päivässä, jonka lisäksi pistän aina ruualle lääkkeen erikseen. Pistosten kokonaismäärä siis vaihtelee riippuen siitä, miten usein syön ja miten usein joudun korjaamaan sokeritasapainoa ylimääräisillä pistoksilla.
Miksi tämä kiinnostaa kaikkia muita paitsi diabeetikoita?
Koska piikki lihassa on ainut asia, joka näkyvästi erottaa meidät muista. Se on oikeastaan ainoa asia, jonka kautta sairauden edes huomaa, jos hoitotasapaino on kunnossa. On epänormaalia, että joku pistää neulalla itseensä ennen ruokailua. Pistäminen pelottaa ja kiehtoo ihmisiä kaikista eniten - totta kai se siis kiinnittää eniten huomiota. Mutta se on pienin huoleni diabeetikkona.
Piikki lihassa on käytännössä vain välttämättömyys, jota ilman sairauden hoito olisi mahdotonta. Siihen ei auta kiinnittää sen suuremmin huomiota, ettei koe itseään epänormaaliksi lounaalla. Toki pistospaikkoja täytyy vaihdella sopivasti, jottei tule kovettumia ja imeytymishäiriöitä. Muuten pistäminen kannattaa jättää omaan arvoonsa.
Kanssani enemmän tekemisissä olevat ihmiset tietävät, että pistosta enemmän draamaa aiheuttaa esimerkiksi suunnittelematon urheilu tai ruokailu. Että pistosta suurempi huoli minulla on tavallisista taudeista, esim. flunssasta, joka nostaa sokereita jatkuvasti ja tekee olosta kurjan. Tai vaikkapa noroviruksesta, joka voi pahimmassa tapauksessa viedä sairaalahoitoon tai jopa hengen.
Kun verensokeri laskee, itsekin saattaa helposti ajatella: "tämä korjaantuu syömällä - no problem!". Tai jos sokeri on korkealla: "no otanpa vähän lisää lääkettä - no problem!". Harvempi ajattelee, että jos näin käy usein, seuraukset ovatkin paljon vakavammat.
Lyhyesti: hypoglykemiaksi nimitetään tilannetta, jossa verensokeri laskee liian alas (< 4 mmol/l). Tämä korjaantuu syömällä jotain hiilihydraattipitoista - no problem! Mutta vaarana liian useissa hypoissa on, että matalan sokerin tuntemukset saattavat kadota, jolloin insuliinishokki eli tajuttomuus on todennäköisempi. Jos shokki iskee, ei auta olla yksin kotona.. Nimim. olen sinkku, asun yksin, apuva!
Itselläni matala verensokeri aiheuttaa mm. väsymystä, holtitonta kikatusta, tärinää, hikoilua ja/tai ajatuskatkoksia. Hypoglykemian aikana ja n. tuntiin sen jälkeen ei esimerkiksi saa ajaa autoa, ja tämän takia ammattikuljettajaksi ei passaa haaveilla ryhtyvänsä diabeetikkona.
Korkealla oleva verensokeri (> 6-7 mmol/l) korjaantuu ottamalla lisää insuliinia - no problem! Liian korkea verensokeri (jatkuvasti yli 15 mmol/l) synnyttää ketoaineita eli happoja, jotka muodostuvat elimistöön insuliinin puutteen takia. Insuliinin tehtävä on viedä sokeri solujen energiaksi - jos insuliinia ei ole, sokeria ei voi hyödyntää, ja vararavintona käytetty rasva palaa epätäydellisesti. Tästä aiheutuu happomyrkytys.
Korkean verensokerin oireita ovat mm. jano, väsymys, pissahätä, vetämätön olo, ajatusten tökkiminen, paha olo ja kylmyys. Itse olen yleensä ärtynyt ja levoton, jos sokeri on korkealla. Väsymys sen sijaan aiheuttaa aikaansaamattomuuden tunteita ja jopa lannistuneisuutta. En onneksi pysty nukkumaan, jos verensokeri on yli 8 - korkea sokeri aiheuttaa siis myös huonoja yöunia!
Kumpi on pahempi tila? Hetkellisesti matala verensokeri on vaarallisempi, koska se voi aiheuttaa isompaa tuhoa nopeammin. Pitkällä aikavälillä taas korkea verensokeri aiheuttaa lisäsairauksia, joten sitäkin saa välttää ihan tosissaan.
Diabeetikon elämän ymmärtäminen ei ole kovin helppoa. Mutta tästä lähtien tiedätte, että pistäminen on ihan normaalia! Tavallisesta poikkeava käytös taas ei. Tarkkailkaa siis meitä kuten tarkkailisitte ketä tahansa muutakin, mutta vähän valppaammin :)
"Kuinka monta kertaa päivässä otat lääkettä?" Tämä lienee yleisin kysymys, joka minulta diabeetikkona kysytään. Vastaus on sinänsä merkityksetön, mutta kerron silti - otan perusinsuliinin kahdesti päivässä, jonka lisäksi pistän aina ruualle lääkkeen erikseen. Pistosten kokonaismäärä siis vaihtelee riippuen siitä, miten usein syön ja miten usein joudun korjaamaan sokeritasapainoa ylimääräisillä pistoksilla.
Miksi tämä kiinnostaa kaikkia muita paitsi diabeetikoita?
Koska piikki lihassa on ainut asia, joka näkyvästi erottaa meidät muista. Se on oikeastaan ainoa asia, jonka kautta sairauden edes huomaa, jos hoitotasapaino on kunnossa. On epänormaalia, että joku pistää neulalla itseensä ennen ruokailua. Pistäminen pelottaa ja kiehtoo ihmisiä kaikista eniten - totta kai se siis kiinnittää eniten huomiota. Mutta se on pienin huoleni diabeetikkona.
Piikki lihassa on käytännössä vain välttämättömyys, jota ilman sairauden hoito olisi mahdotonta. Siihen ei auta kiinnittää sen suuremmin huomiota, ettei koe itseään epänormaaliksi lounaalla. Toki pistospaikkoja täytyy vaihdella sopivasti, jottei tule kovettumia ja imeytymishäiriöitä. Muuten pistäminen kannattaa jättää omaan arvoonsa.
Kanssani enemmän tekemisissä olevat ihmiset tietävät, että pistosta enemmän draamaa aiheuttaa esimerkiksi suunnittelematon urheilu tai ruokailu. Että pistosta suurempi huoli minulla on tavallisista taudeista, esim. flunssasta, joka nostaa sokereita jatkuvasti ja tekee olosta kurjan. Tai vaikkapa noroviruksesta, joka voi pahimmassa tapauksessa viedä sairaalahoitoon tai jopa hengen.
Kun verensokeri laskee, itsekin saattaa helposti ajatella: "tämä korjaantuu syömällä - no problem!". Tai jos sokeri on korkealla: "no otanpa vähän lisää lääkettä - no problem!". Harvempi ajattelee, että jos näin käy usein, seuraukset ovatkin paljon vakavammat.
Lyhyesti: hypoglykemiaksi nimitetään tilannetta, jossa verensokeri laskee liian alas (< 4 mmol/l). Tämä korjaantuu syömällä jotain hiilihydraattipitoista - no problem! Mutta vaarana liian useissa hypoissa on, että matalan sokerin tuntemukset saattavat kadota, jolloin insuliinishokki eli tajuttomuus on todennäköisempi. Jos shokki iskee, ei auta olla yksin kotona.. Nimim. olen sinkku, asun yksin, apuva!
Itselläni matala verensokeri aiheuttaa mm. väsymystä, holtitonta kikatusta, tärinää, hikoilua ja/tai ajatuskatkoksia. Hypoglykemian aikana ja n. tuntiin sen jälkeen ei esimerkiksi saa ajaa autoa, ja tämän takia ammattikuljettajaksi ei passaa haaveilla ryhtyvänsä diabeetikkona.
Korkealla oleva verensokeri (> 6-7 mmol/l) korjaantuu ottamalla lisää insuliinia - no problem! Liian korkea verensokeri (jatkuvasti yli 15 mmol/l) synnyttää ketoaineita eli happoja, jotka muodostuvat elimistöön insuliinin puutteen takia. Insuliinin tehtävä on viedä sokeri solujen energiaksi - jos insuliinia ei ole, sokeria ei voi hyödyntää, ja vararavintona käytetty rasva palaa epätäydellisesti. Tästä aiheutuu happomyrkytys.
Korkean verensokerin oireita ovat mm. jano, väsymys, pissahätä, vetämätön olo, ajatusten tökkiminen, paha olo ja kylmyys. Itse olen yleensä ärtynyt ja levoton, jos sokeri on korkealla. Väsymys sen sijaan aiheuttaa aikaansaamattomuuden tunteita ja jopa lannistuneisuutta. En onneksi pysty nukkumaan, jos verensokeri on yli 8 - korkea sokeri aiheuttaa siis myös huonoja yöunia!
Kumpi on pahempi tila? Hetkellisesti matala verensokeri on vaarallisempi, koska se voi aiheuttaa isompaa tuhoa nopeammin. Pitkällä aikavälillä taas korkea verensokeri aiheuttaa lisäsairauksia, joten sitäkin saa välttää ihan tosissaan.
Diabeetikon elämän ymmärtäminen ei ole kovin helppoa. Mutta tästä lähtien tiedätte, että pistäminen on ihan normaalia! Tavallisesta poikkeava käytös taas ei. Tarkkailkaa siis meitä kuten tarkkailisitte ketä tahansa muutakin, mutta vähän valppaammin :)
Wednesday, January 15, 2014
Letkuissa vai ei?
Ykköstyypin diabeteksen hoitomuotoja on erilaisia. But the way I see it, diabeetikkoja on kahdenlaisia: niitä, jotka käyttävät insuliinipumppua, ja niitä, jotka eivät käytä. Itse kuulun jälkimmäisiin.
Kuten profiilikuvauksessa kerron, käytössäni on monipistoshoito. Tarkoittaa, että otan pitkävaikutteista insuliinia kaksi kertaa päivässä, jotta perusverensokeritasoni pysyy aisoissa, ja joka kerta kun syön, otan pikainsuliinia hiilihydraatteja vastaavan määrän. Tavoitteenani on, että ympäri vuorokauden verensokeritasapainoni pysyisi 4-6 mmol/l välillä, mikä vastaa normaali-ihmisen verensokeriarvoja. Simppeliä!
Paitsi ettei ole. Jos elimistö toimisi koko ajan koneen lailla, osaisin arvioida prikulleen ruuan sisältämät hiilarit, enkä koskaan söisi mitään ylimääräistä aterioiden välillä, olisi melko helppo noudattaa tätä ohjetta. Jos mittaisin aamulla lähtösokerin, tietäisin, miten paljon sitä tulee lääkkeellä korjata. Ja kun kerran olisin korjannut, olisi helppoa ottaa täydellinen määrä lääkettä täydellisesti arvioidulle hiilarimäärälle.
Vaan kun ei olisi sittenkään simppeliä. Myös esimerkiksi liikunta vaikuttaa sokeritasapainoon. Oletusarvoisesti liikunta laskee verensokeria. Jos harrastaa jotain rankempaa, saattaa verensokeri hetkellisesti nousta (älkää kysykö, miksi!), mutta laskee kyllä liikunnan jälkeen. Kun vain tietäisi, milloin ja kuinka paljon! - Riippuu liikunnasta, sen intensiteetistä, kestosta ja siitä, kuinka paljon lääkettä on kehossa.
En ole itse ollut niin ahkera, että keräisin Exceliin dataa verensokeriarvoista, urheiluista, hiilareista ja lääkkeenotosta sitä ennen ja sen jälkeen. Minulle riittää, että edellisestä pikainsuliinista on kulunut 2-3 tuntia - silloin lenkillä ei pitäisi käydä yllätyksiä. Olen kuullut joidenkin tekevän Excel-kirjauksia, eikä siltikään mene aina putkeen. Mutta olisi apua, jos edes 80 % ajasta voisi olettaa kaiken menevän kuin oppikirjassa tai Excelissä on kerrottu.
Myönnän olevani laiska diabeetikko. Vaikka sokeritasapainoni on hyvä, mittailen aivan liian harvoin. Haaveilen olevani kuin kaikki muutkin: ei tarvitsisi miettiä, kuinka mahtaa olla verensokerin laita, eikä tarvitsisi ottaa lääkettä ennen ruokaa jne. Yksi seuraus tästä on, etten halua laitteiden kertovan, kuinka voin. Haluan tuntea sen itse. Toimii vajaan 20 vuoden treenin jälkeen aika hyvin, siitä kertoo 6,9 HbA1c noin 30 verensokerimittauksella kuussa. Mutta ajoittain tulee hypoja ja välillä sokeri nousee yli 15:n - nykyään onneksi todella harvoin.
Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että sain lukioiässä kokeilla sensoria muutaman päivän ajan. Ihoni alle alaselkään "ammuttiin" sensori, joka mittasi kudossokeriani 24 tuntia vuorokaudessa. Tieto meni kaapelia pitkin mokkulaan, jota piti kantaa mukana vyöllä koko ajan (vähän sama kuin insuliinipumppuhoidossa). Suihkussa käynti oli hankalaa, ja oli muutenkin outoa pitää laitetta vyöllä jatkuvasti. Tuntui, että olen letkuissa. Ajatus vähän ahdisti, mutta muutaman päivän ajan tekee mitä vaan.
Varsinkin, kun tulokset ovat auttaneet minua säätämään lääkitystäni tähän päivään saakka paremmin kuin koskaan aiemmin. Tiedot sai laitteesta ulos sensorin poiston jälkeen. Sain mm. selville, että joka päivä aamusta alkaen verensokerini nousi ja lounaan jälkeen nousukäyrä alkoi laskea. Illalla sokeritasapaino pysyi paremmin hallinnassa, koska ylimääräistä insuliinia ei tarvinnut pistää kuten aamulla. Ilmeisesti aamunousut liittyvät erilaisten hormonien erittymiseen, jolla muuten on myös vaikutusta sokeritasapainoon.
Nyt viisaat ovat kehittäneet myyntikäyttöön samankaltaisen laitteen. Erona on, että tulokset näkee ja niihin voi reagoida reaaliajassa (!). Diabeetikko siis voi kytätä mittarista, onko ruualle otettu lääkeannos ollut riittävä, vai pyrkiikö sokeri nousemaan aterian jälkeen. Tai jos sokeri meinaa laskea liian alas, hypot voi ehkäistä syömällä jotain ennen kuin arvo on liian matala. Mittarin saa myös hälyttämään normaalista poikkeavista arvoista. Hyvästi pahat olot ja vuoristorata!
En voi kuin suositella, että näitä laitteita annettaisiin testikäyttöön diabeetikoille, joilla niitä ei vielä ole ollut. Reaaliaikaisesta seurannasta on korvaamaton apu pitkäksi aikaa. Auttaisi myös tällaista laiskempaa tapausta hienosäätämään omaa lääkkeen käyttöä ja vähentämään mutu-tuntuman merkitystä olossa.
Pitkäaikaiseen käyttöön en laitetta ottaisi, jos huhut hinnoista pitävät paikkansa. Itse laite maksaisi 500 puntaa ja yksi sensori 30 puntaa (käyttöaika 5 päivää). Lisäahdistusta laitteen kanssa aiheuttaisi letkuissa olon fiilis. Mutta pariksi päiväksi ottaisin ehdottomasti lainaan ja suosittelen muitakin ottamaan, jos mahdollista! :)
Kyselen lääkäriltäni hinnoista ja laitteesta, kun menen ensi kuussa käymään kontrollissa. Twitterin kautta löytyy lisätietoja käyttökokemuksesta englanniksi, mm. käyttäjältä @ninjabetic1.
Kuten profiilikuvauksessa kerron, käytössäni on monipistoshoito. Tarkoittaa, että otan pitkävaikutteista insuliinia kaksi kertaa päivässä, jotta perusverensokeritasoni pysyy aisoissa, ja joka kerta kun syön, otan pikainsuliinia hiilihydraatteja vastaavan määrän. Tavoitteenani on, että ympäri vuorokauden verensokeritasapainoni pysyisi 4-6 mmol/l välillä, mikä vastaa normaali-ihmisen verensokeriarvoja. Simppeliä!
Paitsi ettei ole. Jos elimistö toimisi koko ajan koneen lailla, osaisin arvioida prikulleen ruuan sisältämät hiilarit, enkä koskaan söisi mitään ylimääräistä aterioiden välillä, olisi melko helppo noudattaa tätä ohjetta. Jos mittaisin aamulla lähtösokerin, tietäisin, miten paljon sitä tulee lääkkeellä korjata. Ja kun kerran olisin korjannut, olisi helppoa ottaa täydellinen määrä lääkettä täydellisesti arvioidulle hiilarimäärälle.
Vaan kun ei olisi sittenkään simppeliä. Myös esimerkiksi liikunta vaikuttaa sokeritasapainoon. Oletusarvoisesti liikunta laskee verensokeria. Jos harrastaa jotain rankempaa, saattaa verensokeri hetkellisesti nousta (älkää kysykö, miksi!), mutta laskee kyllä liikunnan jälkeen. Kun vain tietäisi, milloin ja kuinka paljon! - Riippuu liikunnasta, sen intensiteetistä, kestosta ja siitä, kuinka paljon lääkettä on kehossa.
En ole itse ollut niin ahkera, että keräisin Exceliin dataa verensokeriarvoista, urheiluista, hiilareista ja lääkkeenotosta sitä ennen ja sen jälkeen. Minulle riittää, että edellisestä pikainsuliinista on kulunut 2-3 tuntia - silloin lenkillä ei pitäisi käydä yllätyksiä. Olen kuullut joidenkin tekevän Excel-kirjauksia, eikä siltikään mene aina putkeen. Mutta olisi apua, jos edes 80 % ajasta voisi olettaa kaiken menevän kuin oppikirjassa tai Excelissä on kerrottu.
Myönnän olevani laiska diabeetikko. Vaikka sokeritasapainoni on hyvä, mittailen aivan liian harvoin. Haaveilen olevani kuin kaikki muutkin: ei tarvitsisi miettiä, kuinka mahtaa olla verensokerin laita, eikä tarvitsisi ottaa lääkettä ennen ruokaa jne. Yksi seuraus tästä on, etten halua laitteiden kertovan, kuinka voin. Haluan tuntea sen itse. Toimii vajaan 20 vuoden treenin jälkeen aika hyvin, siitä kertoo 6,9 HbA1c noin 30 verensokerimittauksella kuussa. Mutta ajoittain tulee hypoja ja välillä sokeri nousee yli 15:n - nykyään onneksi todella harvoin.
Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että sain lukioiässä kokeilla sensoria muutaman päivän ajan. Ihoni alle alaselkään "ammuttiin" sensori, joka mittasi kudossokeriani 24 tuntia vuorokaudessa. Tieto meni kaapelia pitkin mokkulaan, jota piti kantaa mukana vyöllä koko ajan (vähän sama kuin insuliinipumppuhoidossa). Suihkussa käynti oli hankalaa, ja oli muutenkin outoa pitää laitetta vyöllä jatkuvasti. Tuntui, että olen letkuissa. Ajatus vähän ahdisti, mutta muutaman päivän ajan tekee mitä vaan.
Varsinkin, kun tulokset ovat auttaneet minua säätämään lääkitystäni tähän päivään saakka paremmin kuin koskaan aiemmin. Tiedot sai laitteesta ulos sensorin poiston jälkeen. Sain mm. selville, että joka päivä aamusta alkaen verensokerini nousi ja lounaan jälkeen nousukäyrä alkoi laskea. Illalla sokeritasapaino pysyi paremmin hallinnassa, koska ylimääräistä insuliinia ei tarvinnut pistää kuten aamulla. Ilmeisesti aamunousut liittyvät erilaisten hormonien erittymiseen, jolla muuten on myös vaikutusta sokeritasapainoon.
Nyt viisaat ovat kehittäneet myyntikäyttöön samankaltaisen laitteen. Erona on, että tulokset näkee ja niihin voi reagoida reaaliajassa (!). Diabeetikko siis voi kytätä mittarista, onko ruualle otettu lääkeannos ollut riittävä, vai pyrkiikö sokeri nousemaan aterian jälkeen. Tai jos sokeri meinaa laskea liian alas, hypot voi ehkäistä syömällä jotain ennen kuin arvo on liian matala. Mittarin saa myös hälyttämään normaalista poikkeavista arvoista. Hyvästi pahat olot ja vuoristorata!
En voi kuin suositella, että näitä laitteita annettaisiin testikäyttöön diabeetikoille, joilla niitä ei vielä ole ollut. Reaaliaikaisesta seurannasta on korvaamaton apu pitkäksi aikaa. Auttaisi myös tällaista laiskempaa tapausta hienosäätämään omaa lääkkeen käyttöä ja vähentämään mutu-tuntuman merkitystä olossa.
Pitkäaikaiseen käyttöön en laitetta ottaisi, jos huhut hinnoista pitävät paikkansa. Itse laite maksaisi 500 puntaa ja yksi sensori 30 puntaa (käyttöaika 5 päivää). Lisäahdistusta laitteen kanssa aiheuttaisi letkuissa olon fiilis. Mutta pariksi päiväksi ottaisin ehdottomasti lainaan ja suosittelen muitakin ottamaan, jos mahdollista! :)
Kyselen lääkäriltäni hinnoista ja laitteesta, kun menen ensi kuussa käymään kontrollissa. Twitterin kautta löytyy lisätietoja käyttökokemuksesta englanniksi, mm. käyttäjältä @ninjabetic1.
Thursday, January 2, 2014
Makeaa pohdintaa mahan täydeltä
Muistan erään päivän lapsuudesta, olin ehkä 12-vuotias. Kuitenkin niin nuori, etten ymmärtänyt diabeteksesta enkä sen hoidosta paljoakaan, aikuisilla oli iso rooli hoitotasapainon ylläpitämisessä. Aika kauhea rooli muuten, kun ei ollenkaan voi tuntea toisen oloa. No, enivei, tultiin ulkoa sisälle ja menin suoraan keittiöön, kun oli jano. Kulautin lasillisen maitoa hetkessä.
Olin hölmö. En ymmärtänyt, ettei janojuomaksi kelpaa mikään hiilaripitoinen. Sittemmin olen tajunnut, että lähtökohtaisesti tulee olettaa kovan janon johtuvan korkeasta verensokerista. Mulla ainakin on tosi harvoin ihan oikea jano, vielä harvemmin niin kova kuin mitä korkea verensokeri aiheuttaa. Ja siihen mikä tahansa sokerilitku on pahinta mahdollista.
Yleinen harhaluulo on, että diabeetikot eivät voi syödä sokeria. Totta toinen puoli. Kyse ei ole siitä, ettemmekö voisi syödä samaa ruokaa kuin muutkin. Karkit, kakut, kiisselit ja kaikki sellaiset menevät kyllä alas diabeetikonkin suusta, mieluummin ilman keinomakeutusaineita. Ylettömästä sokerin syömisestä tulee vain hirveän paha olo.
Mitäkö yletön sokerin syöminen tarkoittaa? Periaatteessa määrä ratkaisee ruoka-aineessa kuin ruoka-aineessa, mutta herkuissa on eroja. Minulle "ässämixmäiset" karkit eivät aiheuta juurikaan tuntemuksia suuntaan eivätkä toiseen, vaikka niitä vetäisi kymmenen putkeen. Tuloksen huomaa kyllä tuntien jälkeen, mutta ei heti. Suklaa sen sijaan aiheuttaa instant-väsymystä, janoa ja sokerien heittelyä - ihan epistä, koska sitä olisi kivempi mussuttaa kuin pehmokarkkeja! Toiset "kehuvat" voivansa syödä levyllisen suklaata kerralla.. Hrrr. Vaahtokarkit ovat suurinta herkkuani, vaikka muille tulee juurikin niistä paha olo.
Lapsena tykkäsin hirveän paljon sekametelisopasta jouluna riisipuuron kanssa. Viime vuosina se on aiheuttanut lähinnä pahaa oloa. Otin miten paljon lääkettä tahansa ennen ruokailua, paha olo iskee ko. ruoka-aineen kanssa aina. Toki se menee ohi tunnissa, ja hypot saattavat iskeä jälkikäteen. Kotikalja on toinen, mitä en ole vuosiin halunnut nauttia lasillistakaan kerralla.
Onko joissain ruoka-aineissa sokeri niin rehellisessä muodossa, että se imeytyy nopeammin kuin muissa, ja sen takia aiheuttaa pahan olon hetkeksi? Ymmärtäisin väsymyksen, jos olisin ottanut liian vähän lääkettä, mutta siitä ei useimmiten ole kyse.
Sekin on jännä, että normi-ihmisiä käy väsyttämään raskaan ruuan, esim. pitsan, jälkeen. Olen miettinyt, miksei minua väsytä. Johtuuko se siitä, että otan insuliinin ennen ruokailua, jolloin lääke ehtii vaikuttaa pitsan kanssa samaan aikaan? Kun taas normielimistö säätelee insuliinintuotannon vasta sitten, kun tietää, mitä kamaa ja miten paljon kurkusta on vedetty alas. Ei kai siinäkään pitkää viivettä ole, mutta pistetyn ruokainsun kanssa viive lienee lyhyempi?
Kanssadiabeetikot voisivat kommentoida, mitkä ruoka-aineet teillä aiheuttavat sokerin heittelyä ja pahaa oloa eniten. Onko samoja fiiliksiä kuin mitä yritin yllä kuvata?
Olin hölmö. En ymmärtänyt, ettei janojuomaksi kelpaa mikään hiilaripitoinen. Sittemmin olen tajunnut, että lähtökohtaisesti tulee olettaa kovan janon johtuvan korkeasta verensokerista. Mulla ainakin on tosi harvoin ihan oikea jano, vielä harvemmin niin kova kuin mitä korkea verensokeri aiheuttaa. Ja siihen mikä tahansa sokerilitku on pahinta mahdollista.
Yleinen harhaluulo on, että diabeetikot eivät voi syödä sokeria. Totta toinen puoli. Kyse ei ole siitä, ettemmekö voisi syödä samaa ruokaa kuin muutkin. Karkit, kakut, kiisselit ja kaikki sellaiset menevät kyllä alas diabeetikonkin suusta, mieluummin ilman keinomakeutusaineita. Ylettömästä sokerin syömisestä tulee vain hirveän paha olo.
Mitäkö yletön sokerin syöminen tarkoittaa? Periaatteessa määrä ratkaisee ruoka-aineessa kuin ruoka-aineessa, mutta herkuissa on eroja. Minulle "ässämixmäiset" karkit eivät aiheuta juurikaan tuntemuksia suuntaan eivätkä toiseen, vaikka niitä vetäisi kymmenen putkeen. Tuloksen huomaa kyllä tuntien jälkeen, mutta ei heti. Suklaa sen sijaan aiheuttaa instant-väsymystä, janoa ja sokerien heittelyä - ihan epistä, koska sitä olisi kivempi mussuttaa kuin pehmokarkkeja! Toiset "kehuvat" voivansa syödä levyllisen suklaata kerralla.. Hrrr. Vaahtokarkit ovat suurinta herkkuani, vaikka muille tulee juurikin niistä paha olo.
Lapsena tykkäsin hirveän paljon sekametelisopasta jouluna riisipuuron kanssa. Viime vuosina se on aiheuttanut lähinnä pahaa oloa. Otin miten paljon lääkettä tahansa ennen ruokailua, paha olo iskee ko. ruoka-aineen kanssa aina. Toki se menee ohi tunnissa, ja hypot saattavat iskeä jälkikäteen. Kotikalja on toinen, mitä en ole vuosiin halunnut nauttia lasillistakaan kerralla.
Onko joissain ruoka-aineissa sokeri niin rehellisessä muodossa, että se imeytyy nopeammin kuin muissa, ja sen takia aiheuttaa pahan olon hetkeksi? Ymmärtäisin väsymyksen, jos olisin ottanut liian vähän lääkettä, mutta siitä ei useimmiten ole kyse.
Sekin on jännä, että normi-ihmisiä käy väsyttämään raskaan ruuan, esim. pitsan, jälkeen. Olen miettinyt, miksei minua väsytä. Johtuuko se siitä, että otan insuliinin ennen ruokailua, jolloin lääke ehtii vaikuttaa pitsan kanssa samaan aikaan? Kun taas normielimistö säätelee insuliinintuotannon vasta sitten, kun tietää, mitä kamaa ja miten paljon kurkusta on vedetty alas. Ei kai siinäkään pitkää viivettä ole, mutta pistetyn ruokainsun kanssa viive lienee lyhyempi?
Kanssadiabeetikot voisivat kommentoida, mitkä ruoka-aineet teillä aiheuttavat sokerin heittelyä ja pahaa oloa eniten. Onko samoja fiiliksiä kuin mitä yritin yllä kuvata?
Subscribe to:
Posts (Atom)